tiistai 29. kesäkuuta 2010

Aamunavaus

Tänään aamu alkoi kello 5.45 Hyvinkään päivystykseen spurttaamalla. Neidillä oli yön aikana iskenyt räkätauti ja herättiin siihen kun hänen hengitys vinkui aika hurjan kuuloisesti. Soitin heti päivystykseen ja hoitaja sanoi, että kuulostaa astmakohtaukselta. Ei auttanut muu kuin hypätä autoon ja neitiä näyttämään lääkärille.

Siinä matkan aikana jo alkoi hengitys selvästi helpottua. Neiti oli koko ajan myös hyväntuulinen, joten emme kauheasti pelästyneet. Mutta kyllä sydän silti ylimääräisiä lyöntejä löi.

Aikamme odotettua pääsimme lääkärille. Meitä vastassa oli nuorehko ja oikein mukava naislääkäri. Hän totesi, että mitä todennäköisimmin on alkavasta räkätaudista. Eikä välttämättä koskaan uusi. Saimme varmuudeksi avaavaa lääkettä kotiin. Lääkäri oli tosin aika kahden vailla antaako reseptiä vai eikö. Lapsilla kun voi flunssa yhteydessä näin joskus käydä eikä taustalla ole astmaa tms.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta enpä ole pitkään aikaan aamulla tehnyt noin lentävää lähtöä. Kyllä uni karisi silmistä nopeasti kun pelästyi.

P.S. Äiti ja nappula nautti tänään mansikoista ja vadelmista, kesän ensimmäisistä. Nam!

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Näkymätön tulevaisuus

Huomenna kirjoitetaan taas tulevaisuutta uudelleen. Millainen se on, sitä en tiedä. Itkien istuin eilen päivystyksessä. Olo oli kestämätön. Tuijotin seinää ja kyyneleet vain valuivat. Lopputuloksena jälleen lähete Kellokoskelle.

Sain mukaan kolme rauhoittavaa, jotta selviän huomiseen asti. Söin ne kaikki heti kotiin päästyäni. En kestänyt omaa päätäni, oli pakko turruttaa se jollain.

Viime yö oli pelottava. En saanut kunnolla taaskaan nukuttua. En tiennyt onko yölliset tapahtumat totta vai unta. Luulin koirien karanneen. Kuvittelin kuulevani Nellan leikkivän. Lopulta en uskaltanut enää nukahtaa, koska en tiennyt mitä tapahtuu. Liika väsymys sekoittaa pään.

Jäänkö osastolle? En tiedä. Pelkään heidän sitä ehdottavan. Itse en haluaisi. Haluaisin, että keksisimme jonkun toisen keinon minua tukemaan. Tämän hetkinen ei vain riitä.

Sairaslomani loppuu heinäkuun lopussa. Miten ihmeessä olen silloin kunnossa? Syksy pelottaa. Jään taas yksin pyörittämään arkea miehen palatessa töihin.

Pyydän anteeksi tekstin pomppuilua ja sekavuutta. Sen mukainen on myös olo. Pää on jumissa, ajatus ei kulje. Olen pysähtynyt.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Epätoivo

Epätoivo.
Se pimentää päivänvalon.
Se saa minuutin tuntumaan ikuisuudelta.

Epätoivo.
Se ruokkii itseään sielulla.
Nakertaa sinne ammottavan aukon.

Epätoivo.
Se tekee yön pimeistä tunneista kestämättömiä.
Mitättömän asian paisumaan maailmanlopuksi.

Epätoivo.
Se kaluaa minua.
Se saa tulevaisuuden tuntumaan pelottavalta, lohduttomalta.

Epätoivo.
Se kääntää elämän negatiiviksi.
Se musertaa, hajottaa. Se tuhoaa.

Epätoivo.
Ilman sitä en tuntisi mitään.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Kipeä varvas

Eräänä kauniina päivänä kesken rauhaisan ikkunaostosreissun näet sen. Ruokapöydän, jollaisesta olet aina haaveillut. Sinun on pakko ostaa tuo pöytä. Ihanaa, vihdoinkin löysit sen.

Kotona lyöt varpaan pöydän jalkaan. Samalla huomaat, että pöydänjalassa on naarmu. Sinua harmittaa, pöytä ei olekaan sellainen kuin luulit. Unelma täydellisestä pöydästä sai kolhun. Varvaskin tykyttää kivusta. Aikaa kuluu ja pian et enää huomaa naarmua jalassa. Välillä se käy mielessä tai pistää silmään. Mutta suurimman osan ajasta et muista naarmua. Pöytä on jälleen se unelmiesi pöytä. Naarmu tekee siitä uniikin, vieläkin rakkaamman kuin ilman naarmua. Se muistuttaa sinua eletystä elämästä.

Varvas on kuitenkin edelleen kipeä. Siinä on komea mustelma ja se sattuu astuessa. Pitäisikö pöydänjalkaan sahata varpaan mentävä aukko? Entä jos maalaisinkin tuon naarmun? Oisiko sittekin parempi vaihtaa keskelle yksi jalka, jolloin ei voisi enää lyödä varpaita? Ei, silloin tuo pöytä ei enää olisi sama. Se ei olisi se sinulle rakas ja erikoinen pöytä. Se olisi jotain muuta. Olet hyväksynyt pöydän sellaisenaan.

Ehkä ymmärrät jo mitä haen takaa. Tarina kertoo meidän erityislapsesta. Hän ei ollut sellainen kuin haavekuvissani. Hänessä on naarmu. Tuo mustelma varpaassa kuvastaa mustelmaa minun sydämessä. Haavekuvan romuttuminen sattui, jätti jälkensä. Mutta minä aloin kasaamaan uudenlaista haavekuvaa. Todellisempaa, aidompaa. Ilman tuota naarmua tyttömme olisi joku toinen, ei meidän rakastama tyttö. Siksi tuota naarmua ei paikata, eikä halutakkaan. Emme edes juurikaan huomaa naarmua. Välillä jokin asia siitä muistuttaa, mutta pian taas unohdamme naarmun.

Mustelma on silti vielä sydämessäni. Se ei ole parantunut kokonaan. Se välillä tykyttää ja kipuilee. Muistuttaa olemassa olostaan. Kuitenkin paraneminen on pitkällä ja kipu on laimeaa, lyhytkestoista. En tarvitse enää kipulääkettä.

Pöytä on minulle rakas ja tärkeä, vaikka varpaani siihen löin ja mustelman sain. Kun tuo mustelma tykyttää, en useinkaan muista lyöneeni varpaani pöytään. Varvas on vain kipeä. Syy on alkanut unohtua. Tuo mustelma ottaa vain oman aikansa parantua. Se elää omaa elämäänsä omine kipuineen ja tuntoineen.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

Kadonneen aarteen metsästäjä

Viime päivinä on toimintakyky ollut täysin kadoksissa. En saa itsestäni irti yhtään mitään. Tuntuu kuin kaikki voimat olisi valunut valokuvauksen myötä ulos. Yksi hyvä päivä ja sen voimalla pitäisi jaksaa ilmeisesti taas vaikka kuinka pitkään.  Alan olemaan toivoton. Pelottaa, olenko koskaan enää kunnossa. Jaksanko ikinä enää niin kuin ennen?

Nyt pelkästään syöminen on vaikeaa. En jaksa tehdä itselleni ruokaa. Pelkkä voileivän teko tuntuu vuorelta, joka pitäisi ylittää. Onneksi mieheni on jaksanut auttaa ja huolehtia, että syön. Minä käperryn vain sohvan nurkkaan ja koitan kestää ahdistukseni kanssa. Minuutti kerrallaan. Välillä henki ei meinaa kulkea, se salpautuu, rintaa puristaa ja on levoton olo. Paikallaan olo on vaikeaa, mutta liikkua ei jaksa. Tekisi mieli turruttaa aivot jollain. Lakata tuntemasta.

Olen alkanut taas käpertyä itseeni. Piiloudun tietokoneen tai käsityön taakse jotta en tuntisi tai näkisi ympärillä olevaa maailmaa. Tarvitsen jonkun ärsykkeen, joka peittää oman sisäisen mylleryksen ja pahan olon. Ihmettelen kuinka ennen on ihminen voinut selvitä masennuksesta ilman nykytekniikkaa. Televisiosta tulee pakkosyötöllä jotain. Usein en ymmärrä mitä ohjelmassa tapahtuu, mutta verkkokalvoille piirtyy kuvaa välillä muusta kuin oman mielen tuskasta.  Silti vajoan omaan mieleeni, enkä huomaa mitä ympärillä tapahtuu. En kuule, jos minulle puhutaan. En reagoi, jos neiti alkaa itkemään. Olen kuori, sieluni on poissa.

Silti olen kuin pyörremyrsky verrattuna alun romahdukseen. Silloin katosi kokonaan kyky toimia. Minusta ei ollut mihinkään. En muistanut käydä suihkussa enkä syödä. Mihinkään en pystynyt keskittymään. Mieli oli täysin tyhjä. Sitä olotilaa on vaikea kuvata, toisen on varmasti vaikea ymmärtää miltä tuntuu kun hukkuu itseensä. Kun ei pysty todellakaan tekemään mitään. Ei, vaikka olisi ollut pakko. Ei edes silloin. Niin täydellisesti toimintakykyni katosi. Onneksi ammattilaiset huomasivat tilani ja mieheni jäi sairaslomalle kotiin. En olisi pystynyt huolehtimaan neidistä. Enhän pystynyt edes huolehtimaan itsestäni. Lastensuojelun kautta aloitettiin järjestämään meille kotiin apua. Lopullinen romahdukseni tapahtui todella nopeasti, varoittamatta. En pärjännyt enää kotona ja minut laitettiin suljetulle osastolle. Keräämään itseäni takaisin, pala kerrallaan. Mieheni töissä oltiin ymmärtäväisiä ja hän sai jäädä hoitovapaalle kotiin saman tien.

Syöksykierteeni alkoi pienestä. Avasin suuni ja minua ymmärrettiin. Ymmärsin myös itse, että kaikki ei ole nyt hyvin. Siitä alkoivat minua kannattelevat säikeet napsua poikki. Yksi kerrallaan, kiihtyvällä tahdilla. En pystynyt kannattelemaan itseäni pinnalla, pysymään elämän syrjässä kiinni. Tuo pyörre vei mennessään, kysymättä lupaa. Ymmärryksen hetkestä meni kaksi viikkoa ja olin osastolla. Eksyneenä. En olisi ikinä uskonut, että minulle voi käydä näin. Että jonain päivänä minä olen suljetulla osastolla, voimattomana ja sieluttomana. Elämä oli kolhinut minua liikaa. Taakkani musersi minut.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Väriterapiaa

Pieni, suuri taiteilijamme päästi luovuutensa valloilleen ja maalasi sormiväreillä sydämensä kyllyydestä. Äidin vinkeistä huolimatta paperi lattialla ei ollut ollenkaan mielenkiintoinen, vaan itsensä koristelu oli paljon hauskempaa. Onneksi neiti oli vaippasillaan, joten taiteilutuokion jälkeen oli helppo kipaista suihkuun.


Suurta ihmetystä aiheutti myös värin koostumus. Se kun oli kylmää ja limaisen tuntuista. Neitiä selvästi välillä inhotti työntää sormet väripurkkiin. Ilmeet kertovat kaiken.

Sotamaalauksesta tuli hieno ja neidillä oli hauskaa. Äidilläkin oli puuhaa lattiaa mopastessa.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Isin vapaapäivä

Huomenna meidän perheen isi lähtee työporukkansa kanssa Tyky-päivää viettämään. Taitaa olla tytön syntymän jälkeen ensimmäinen kerta kun isi-ukko lähtee kaveriensa kanssa humpalle. Siis ilman vaimoaan matkassa. On isi vapaapäivänsä ansainnut. Hän kun on perheen arkea tämän vuoden harteillaan kantanut.

Minua kuitenkin jännittää ja pelottaa huominen. Olen ensimmäistä kertaa sairastumiseni jälkeen kahden neitimme kanssa. Miten pärjään huomisen? Jaksanko? Mitä teen jos en jaksakaan? Onneksi äitini on luvannut tulla avukseni iltapäivällä. Pelkään myös etten herää neidin ääntelyyn aamulla, isi kun lähtee jo aamu kuudelta liikkeelle. Iltalääkkeeni on nukuttava ja aamut ovat hankalia, lääkepöhnäisiä. Herääminen kestää kauan. Nyt pitäisi olla toimintakykyinen heti herättyä.

Ahdistus on puristanut tämän illan rintaa jännityksestä. Olen voinut pahoin fyysisesti. Tärissyt. Miten oma lapsi voi olla näin pelottava?