maanantai 30. huhtikuuta 2012

Imetysväsähdys

Äidillä on valtava pohdinta meneillään. Lopettaisiko imetyksen pikku hiljaa tähän vai vieläkö sinnillä jatkaa?

Syitä on useampikin miksi pohdinta on käynnissä. Isoin syy on se, että imetyksestä on tullut melkoista showta. Jo pidemmän aikaa ainut paikka, missä imetys on onnistunut, on ollut sänky. Pötköllään ja rauhaisassa makkarissa Taika on malttanut syödä. Mutta nyt sielläkin touhusta on tullut hulinaa. Pitäisi saada kontata ympäriinsä, nousta istumaan ja pelleillä äidin kanssa. Viimeisin hitti on omaan pinnasänkyyn hinkuaminen. Nyt kun toinenkin sivulaita on taas sängyssä, haluaa Taika kiipeillä pitkin laitoja. Eilen haettiin jo toispolviseisontaakin pinniksessä.

Illalla ja yöllä Taika vielä malttaa asettua tissille syömään. Muuten maailman ihmeellisyydet kiinnostaa paljon enemmän. Selkeästi tyttö siis itse on alkanut itseään vieroittamaan koko touhusta.

Lasista juominenkin on Taikasta jo kivaa. Hirmuinen komennus alkaa heti, kun toinen näkee jonkun juovan lasista: "Minäkansminäkansminäkans!" Hienosti Taika osaakin hörppiä lasin reunasta. Sekin kielisi otollisesta ajasta rueta pikku hiljaa lopettamaan.

Sitten on ihan äidistä johtuvia syitä. Äiti kun on jo väsähtänyt olemaan vain äiti. Viimeiset nelisen vuotta on mennyt vain lapsille. Kaksi kertaa raskaana ja kaksi kertaa pitkä imetys. Neitiä reilun vuoden ja tätä kakkosta jo reilu kymmenen kuukautta. Alan jo kaipaamaan, että kroppani olisi vain minua itseäni varten. Sen lisäksi, että olen äiti, haluaisin taas välillä olla nainen. Omassa päässäni en osaa yhdistää naiseutta ja imetystä. Ainakaan vaatteellisesti. Sillä aina on mietittävä mitä pistää päälle. Missä vaatteessa pystyn helposti imettämään. Ja rumiin imetysliiveihin olen ihan totaalisen kyllästynyt.

Mikä sitten sotii vastaan? Jostain syystä olen saanut päähäni ajatuksen, että Taikaakin on imetettävä vuotiaaksi, koska Neitiäkin imetin. Jottei hän saa vähemmän kuin siskonsa. Tiedän, tyhmää moista murehtia. Pitkän pätkän on tuo pienempikin tissilapsi ollut. Ja silti koen antavani Taikalle vähemmän, jos lopetan imetyksen aikaisemmin.

Helppona koin esikoisen kanssa myös sen, että hän pystyi suoraan siirtymään lehmän maitoon. Ei tarvinnut puljata korvikkeiden kanssa välissä. Neiti myös joi hörpyttämällä suoraan mukin reunasta. Ei ollut pullo- tai nokkamukishowta ollenkaan.

Haikeutta tuo ajatus lopettamisesta myös tuo tullessaan. En ehkä niinkään jää kaipaamaan itse imetystä, mutta äidin pikkuinen ei enää olekaan ihan vauva. Taika ryökäle on mennyt kasvamaan ja ottaa taas askeleen kohti itsenäisyyttä. Minä kun niin mielelläni pitäisin toisen ihan pikkuisena vielä hetken.

Hauduttelen ajatusta tässä lopettamisesta tovin. Nyt minulla on tunnelma sellainen, että jättäisin päivällä imetykset jo pois, mutta jatkaisin vielä ilta-, yö- ja aamuimetyksiä. Pehmeä lasku kummallekin.

Minkä ikäisenä muut, joilla imetys on onnistunut, ovat lopettaneet imetyksen?

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Pikku-apurit


Pihahommat edistyy. Komiasti on ukko saanut purettua varastoa. Pikku-apureista huolimatta. Haastetta tuo nämä meitin hienohelma-prinsessat. Kumpikaan kun ei viihtyisi yhtään itsekseen leikkimässä. Äidin tai isin pitäisi olla viihdyttäjänä koko aika.

Taikan nukahtaessa aamupäivän päikkäreille, äiti raahasi kaiken maailman astiaa, kippoa ja härpäkettä Neidille naaman eteen. Lopulta löytyi myös hitti: Pai ja leikkimökkiä odottava puinen hella. Neiti viihtyi paistamassa Paita uunissa.

Sitten koittikin apureiden palkan maksu: isi lykkäs pitkin pihapiiriä ipanoita kottareissa. Ja kivaa oli!

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Kesäprojekti

Tänä kesänä olisi tarkoitus vihdoinkin saada tehtyä tuota meidän pihaa omaa silmää miellyttäväksi. Yritys on ollut kova, vaan kaksi viimeistä kesää eivät ole menneet niin kuin ajateltiin. Mutta jospa tänä vuonna kesä oli meillekin vain kesä. Auringon valossa kylpemistä, valoisuudesta nauttimista ja perhosten kuvausta. Niin, ja pihalla huhkimista!

Ensimmäinen projekti on meidän surkeassa kunnossa olevan varaston uudistaminen. Tästä lähdetään liikkeelle: 





Ihka aitoa 70-lukua!

torstai 26. huhtikuuta 2012

Miltä mato näyttää potassa?

Kyseisellä hakusanalla oli joku yksinäinen sielu blogiini eksynyt. Koska asia on selvästi jonkun mieltä askarruttanut, ajattelin ystävällisesti tyydyttää hänen tiedonjanonsa.

Kuva on manipuloitu. Emme halunneet viatonta luontokappaletta kiusata kuvan takia. Mutta koulubiologian pohjalta, ilman tarpeellisia eläinkokeita, uskallan väittää, että mato näyttää potassa samalta kuin luonnossakin. Se tuskin kameliontin tavoin osaa omaa ulkonäköään muuttaa ympäristön mukaan. Toki ympäristössä vallitseva valaistus ja väritys saattavat jonkin verran aiheuttaa vivahde eroja värissä.


Toivottavasti tämä vastaa etsijän kysymykseen.  Onhan se kurjaa, jos näinkin tärkeään kysymykseen ei mistään vastausta löytäisi. Sivistykseen jäisi valtava aukko. Olen iloinen voidessani auttaa jotakuta.


keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Ei tainnut mennä ihan putkeen

Tämä iltapäivä ei tainnut nyt ihan olla meidän iltapäivä. Äiti lähti innokkaana tallille. Viikon virkistäytymisreissu.

Ensin tarhaa siivotessa mulasin molemmat jalat lätäkköön. Lenkkarit jalassa tietenkin. Kosteissa tunnelmissa jatkui talleilu. Tiputin puhelimeni vesiämpäriin. Kaiutin taisi ottaa pikkuisen nokkiinsa uimareissusta. Kuin kruununa kaiken päälle: lensin komeasti hevosen selästä alas (ei onneksi sattunut kuinkaan.)

Sillä aikaa kotona:
Isi juottaa pienempää pullosta ja ihmettelee, kun kakka haisee. Tuumailee viisaana vaihtavansa pikkuisen vaipan sitten, kun maito on juotu. Kesken juomisen katsoo tarkemmin mitä Neiti tekee. Kaivaa kaksi käsin kakkaa vaipasta! Molemmat kädet ihan siinä ihtessään. Isin hihkaistua kauhuissaan, kääntyy Neiti katsomaan isiä. Koko paidan etumus aivan kakassa. Teeveetaso kakassa. Telkkari kakassa.

Mistähän kohtaa ottaisi ipanasta kiinni ettei ole itsekin kokonaan kakasta? Ei auttanut muu kuin kantaa napero vessaan. Isin aloittaessa riisumaan toisen kakkaisia vaatteita, paukuttaa Neiti aikansa kuluksi patteri. Niillä kakkaisilla käsillään.

Että sellaista. Eihän tälle voi kuin nauraa.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kohtaus 2, otto 7

Perhe istuu ruokapöydän ääressä. Taustalla näkyy pihamaisema ikkunasta ja ulkona sataa.

Kalusteet: valkoinen keittiönpöytä, kolme tuolia ja kaksi syöttötuolia. Pöydälle laitetaan muutama paperi sikinsokin, talouspaperirulla ja hedelmäkori.

Äiti istuu syöttämässä isompaa lasta, isi pienempää. Ruokana lapsilla on kananmunaa, aikuisilla kananmunaleivät.


Isompi tyttö viittoo: Haluan äidin leipää.

Äiti tarjoaa tytölle yhden haukun maistiaisiksi. Tyttö tarttuu salamana leivän päällä olevaan kananmunaan.

Ä: "Ei saa viedä äidin kananmunaa!"

Isompi tyttö ahtaa kananmunaa suuhunsa kauhealla kiireellä, ettei sitä ehditä viemään häneltä pois. Pienempi tyttö kannustaa taustalla: "Namnam!"

Pettyneenä saalinsa heikkouteen viittoo isompi tyttö kohti isin lautasta.

Kohtauksen lopuksi isi sanoo:

"Isi söi jo omat munansa."

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Pellepuvut päälle ja menoks!







Kirjahyllymeemi

Bongasin Äiti Aurinkoisen blogista tälläisen hauskan meemin. Pakkohan tätä oli itsekin koittaa.
Kysymyksiin vastataan siis käyttäen vain mitä kirjahyllystä löytyy.


1. Mikä on sukupuolesi?
Rei Shimura, Samurain tytär (Sujata Massey)

2. Kuvaile itseäsi
Naisen raivo (Stephen King)

3. Kuvaile puolisoasi
Puoliverinen Prinssi (J.K. Rowling)

4. Kuinka voit?
Täydellä teholla, yötä päivää (Alison Pearson)

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Painajainen piparitalossa (Juha Vuorinen)

6. Mihin haluaisit matkustaa?
Afrikan poikki (Juha Vakkuri)

7. Mikä on lempivärisi?
Nokimusta seikkailu (Juha Vuorinen)

8. Millainen sää on nyt?
Pelon ilmasto (Michael Crichton)

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
Aamunkoi (Stephanie Meyer)

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Ihmeiden kabinetti (Preston - Child)

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Auringon kehrä (Carita Forsgren)

12. Millainen parisuhteesi on?
Eat pray love (Elisabeth Gilbert)

13. Päivän mietelause
Puolikas keltaista aurinkoa (Chimamanda Ngozi Adichie)

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
Viinin aika (Jens Priewe)

15. Miten haluaisit kuolla?
Ei kiitos (Anna-Leena Härkönen)

16. Mottosi?
Tässä ja nyt (Ronald D. Siegel)

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Perhe

Tapahtuipa eräänä aamuna:

Isi-ukko suuntasi vessaan ajamaan partaansa. Tytön tylleröt suuntasivat määrätietoisena perässä. Ihmettelemään, mitä siellä vessassa oikein tapahtuukaan.

"Hei, Neiti. Ei saa sammuttaa valoja, kun joku on vessassa. Isi ei näe nyt ajaa partaansa."
Klik.
Klik.
"Neiti. Laitapa ne valot nyt takaisin päälle."
Klik.
Kolinaa ja pauketta.
"Sillä ei ainakaan leikitä. Vessaharja on tosi likainen."
"No, tytöt. Ei saa nahistella. Ei saa töniä toisia."
Taikan kitinää ja itkua.
"No niin, mennääs nyt kaikki pois täältä leikkimästä."

Äiti hihittelee olemattomaan partaansa sohvalla ja nauttii aamuisista perheen äänistä. Kuvitellen mielessään mitä ihmettä siellä vessassa oikein tapahtuu.

Mielessä välkkyy yksi sana: perhe. Me ollaan ihan oikea perhe. Jotenkin tuo tavallinen, arkinen touhu ja meteli vessasta kirkasta sanan mielessäni. Olen huomannut nyt useamman kerran ihmetteleväni asiaa. Toisen lapsen myötä muutuimme minun mielessäni vähän enemmän perheeksi. Älkää kysykö miksi tuo ajatus on tullut kunnolla vasta tämän toisen lapsen myötä. Olimmehan jo perhe yhdenkin lapsen kanssa. Ihan yhtälailla.

Entäpä jos tähän samaan kasaan tulisikin kolmas lapsi? Ajatus on kieltämättä välkkynyt mielessä useammankin kerran. Matkassa on vain sen verran muttia, että tuo ajatus ei ole ihan yksoikoinen. Aika näyttää, toteutammeko kummankin mielessä väikkyvän haaveen vai ajaako elämän realiteetit tuon haaveen edelle.

Perhe silti olemme. Mieltä lämmittävä aatos.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Taikan neuvolakuulumisia

Käytiin tänään 10 kk (ki 8kk) neuvolassa. Keskosuuden takia haluttiin kasvua seurata ylimääräisellä käynnillä.

Ja hienostihan tuo tyttö oli kasvanut. Ruokalakosta huolimatta. Pituus meni aivan tasan keskikäyrällä, paino pikkuisen plussan puolella. Keskiverto tyttö :) Strategiset mitat olivat 9150 g, 71,6 cm ja 45,5 cm.

Pinsettiote oli jo molemmissa käsissä. Äidiltä on ihan mennyt ohi moinen taito. Taikalla oli ihan oma tyyli napata kiinni pinsettiotteella. Välillä käytettiin keskisormea etusormen sijaan. Molemmilla tavoilla napattiin taitavasti kiinni helmestä.

Motoriikasta tuli kovasti kehuja. Taitava ja ketterä tyttö kuulemma on. Vauhti olikin hurja, kun uutta paikkaa piti tutkia. Kyytiä saivat roskikset, laatikot ja lelut. Ympäri painellessa kiljuttiin, papatettiin, möristiin ja kailotettiin. Taika esitteli auliisti taitojaan. Kyllä nuo terkkarit osavat vetää oikeista naruista, kun kovasti kehuvat lasta. Aina se on äidistä kiva kuulla ylistyksiä omasta lapsesta. Ei siihen koskaan kyllästy.


Terkkarikin hämmästeli Taikan taitoa kontata takaperin.
"Ai siis konttasi, ei ryöminyt?"
"Kyllä, konttasi takaperin. Ensin ryömittiin takaperin, sitten kontattiin takaperin. Kontattu meillä on sen takia jo yli kuukauden päivät. Suunta oli vain hassu alkuun."
"No empä ole ennen tuollaisesta kuullut."
Niin, eipä ollut tämä Äitikään. Mutta Isi-ukon äiti paljasti, että näin on tehnyt aikanaan myös Isi-ukko. Lienekö sukuvika.


torstai 19. huhtikuuta 2012

Kirpparilöytöjä

Viime aikoina on sattunut kirpparilla olemaan juuri minun makuuni lastenvaatteita. Kotiin onkin tullut kannettua aimo pino vaatteita. Lompakko hellivään hintaan. Tässä parin viime viikon löydöksiä.

Tepsun punaiset kengät: 10 euroa. Ei taida montaa kertaa olla ollut jalassa. Niin iskemättömät ovat. Neidille ensi talveksi kengät.
Eräässä pöydässä oli valloitavia mekkoja. Nämä ovat Neidille, myöhemmin kuvia myös Taikan mekoista. Kaikki olivat 3 euroa kappale. Ei minusta paha hinta mekosta.
Pilkkahintan hienostelutakki Neidille. Hintaa oli kokonaiset 4 euroa. Takki on Zaran takki.

Tunika on paremman näköinen päällä. Se ei oikein pääse oikeuksiinsa tässä henkarissa roikkuessaan. Vieressä kesäiset pöksyt Neidille.

Taikalle mekkoja. Hame on Neidille.
Taikalle pehmoinen haalari päikkäreitä varten.

Huppareitakin on matkaan tarttunut. Kaikki Taikalle. Tikrupukuun kuuluu pöksytkin, mutta ei tuo ipana suostunut paikallaan pysymään, että kuvaan olisi saatu :)

Taikan mekkoja.

Kesäasu ja yökkäri Taikalle.

Tämäkin oli kolmen euron löytö samaisesta mekkotiskistä.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Pikkuiset tallihiiret

Äidillä on oma lainaterapiaponi the Bulla. Kerran viikkoon käyn rapsuttelemassa tuota karvakorvaa. Ja näin karvanlähdön aikaan myös syön kourallisen karvoja.

Mikäs karmea pilvi se sieltä on tulossa?
Vaikka heppailu on äidin omaa arvokasta aikaa, pääsevät pikkuiset tallihiiret toisinaan mukaan. Neiti onkin innokas ratsastaja. Selästä alas ei tultaisi. Äidin suunnitelma tehdä tytöistä heppahulluja näyttää ainakin Neidin kohdalla toimivan hyvin.
Pienemmällä oli selkeä kiinnostuksen kohde: kottarit täynnä kakkaa. Isi kävi poimimassa toisen useamman kerran kärryjä tutkimasta. Neiti sen sijaan oli kovasti menossa tekemään tuttavuutta hepojen kanssa tarhaan.
  
Ensimmäistä kertaa pienempikin peto päästettiin tallilla irti. Uusi puku piti testata heti vaativissa olosuhteissa. Oli kuraa, soraa, karvaa ja kakkaa. Jonathanin välikausihaalaria voi siis suositella hiekkalaatikon ulkopuolellekin. :) Hyvin toimii extremeoloissakin.

Pipo silmillä, vaan se ei menoa haittaa.
 
Isi ei olisi uskonut kuinka innokkaasti tuo pieni lähtee samoin tein konttaamaan, kun hänet maahan laski. Neidillä kun kesti  yli kaksi vuotta ennen kuin hän suostui ulkona liikkumaan, vaikka sisällä mentiin jo sujuvasti. Oikeastaan nyt vasta kävelytaidon myötä on ulkona liikkuminen lähtenyt sujumaan kunnolla. Viime kesän lopulla Neiti suostui pieniä matkoja peppukiitämään. Äiti yritti isille kertoa, että näiden tavisipanoiden kanssa on meno yleensä hieman vauhdikkaampaa. Tahto ja tarmo on toisenlaista. Ja niin tuo Taika-vauva onnistui isin sitten hämmästyttämään konttaamalla pitkin poikin tallin pihaa.


Äidin hoidellessa tallihommia komensi Neiti: "Nyt ratsastamaan." Hinku hepon selkään oli kova ja tuo maltti taisi jäädä kotiin.

Pikku irvistelijä

Lopulta koitti h-hetki. Neiti pääsi ratsastamaan. Voi sitä ilon määrää. Ensin äidin kyydissä köpöteltiin ja sitten vielä ihan itsekseen. Tosin isi piti koko aika kiinni, kun minkäänlaista kauhukahvaa ei ole.


Reissun pääteeksi kävi Taikakin hepan selässä. Ihan ensimmäistä kertaa. Ei tainnut paljoa päätä huimata.


Hiivatin hiiva

Se on täällä taas. Neidillä kiusana. Hiiva alapäässä.

Alkuvuonna se iski ensimmäisen kerran. Silloin oli flunssan takia päällä kahdet kovat antibiootit. Jotka ensin sekoittivat mahan ja tuo löysä tuotos taasen rikkoin pepusta ihon. Siihen rikkinäiseen ihoon sitten pääsi iskemään sieni. Aluksi sitä hoidettiin hurjana vaippaihottumana. Ei auttanut ja äiti epäili koko aika punoituksen olevan sienen aiheuttamaa. Mihin sitten lopulta päätyivät lääkäritkin. Kun lääkkeet olivat kohdillaan, alkoi punoitus nopeasti laskea.

Nyt tuo sieni sitten iski uudelleen. Tällä kertaa ei ole ollut kovia antibiootteja eikä ihokaan ole ollut rikki. Pari punaista nappulaa ensin ilmestyi ihoon. Seurailin niitä ja epäilin hiivan olevan tulossa. Sitten yhtäkkiä, parissa tunnissa, hiiva villiintyi ja koko iho meni jälleen punaiseksi. Onneksi saimme heti puhelimessa luvan aloittaa Diflucanin (sienilääke). Punoitus onkin alkanut jo laskemaan.

Ihmetyttää vain mistä kummasta tuo sieni on nyt villiintynyt. Suoja-antibiootti kyllä menee Neidille koko aika. Alkaisiko tuo yli puolentoista vuoden antibiootin käyttö nyt näkyä jo näin. Että oma bakteerikanta alkaa mennä sekaisin. Suussakin vilahti Neidillä sammas alkuvuodesta. Sehän on kanssa hiivan aiheuttama vaiva. Harvinainen tämän ikäisillä lapsilla. Täytyy varmistaa, että saisiko aloittaa maitohappobakteerit. Kaikkien sytostaattien kanssa niitä ei saa antaa.

Pelottavampi vaihtoehto on, että sisäelimet valtaa jokin sienikasvusto. Näinkin tiedämme käyneen. Kun vastustuskyky on huono, pääsevät elimistön omat bakteerit villiintymään. Pitkään tuo Diflucan menikin suojalääkkeenä Neidillä. Ettei näin pääsisi käymään. Nyt kevyemmillä hoidoilla sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi. Vastustuskyvyn katsomaan pystyvän pitämään bakteeri ja sienet kurissa. Mutta nyt tämä uudelleen ilmaantunut sieni kyllä kirvoittaa taas kaikenlaisia ajatuksia ja pelkoja.

Voi voi. Sieni taatusti aiheuttaa Neidillekin kiusaa. Voisin kuvitella sen kutittavan. Kiusaa se aiheuttaa myös vanhemmille. Jännitystä mitä tämä nyt sitten tarkoittaa ja onko se ensioire jostain isommasta asiasta.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Elämän erityisluokalla

Tartuin kirjaan Elämän erityisluokalla (Johanna Korte-Heinonen - Riitta Moren). Kirja kertoo Emiliasta, joka sairastui syöpään alle yksi vuotiaana. Hänen taistelustaan syöpään vastaan. Ja lopulta häviöstä.

Kirja on kirjoitettu 80-luvun alussa, joten taistelu on ollut kovin erilainen kuin tänä päivänä. Mielenkiintoista olikin lueskella sen ajan hoidoista ja tavoista. Hoitokaavioita ei tainnut olla kuten tänä päivänä. Ymmärsin myös lapsen saaneen vain kahta erilaista sytostaattia. Tänä päivänä kun niitä on varsinainen kirjo hoidon aikana. Ennusteetkin ovat olleet ihan toista luokkaa.

Pelkään päivää, jolloin
iloiset silmäsi kysyvät
miksi
ja minun on kerrottava
että hetkesi saattavat olla tässä.

Joskus yllätät minut
surumielisenä seuraamassa
iloista tanssiasi.
Häpeän tuotakin
-hukattua riemun hetkeä.

Mutta pääsääntöisesti kirja oli todella ahdistava lukukokemus. Liippasi aivan liian läheltä. Kirja pääsi suoraan ihon alle, pureutui luihin ja kaiversi reiän sydämeen. Se puristi sydämestä ja hengittäminen oli hetkittäin vaikeaa. Ahdisti. Ahdisti valtavasti.


Pitelen sinua sylissäni.
Suuret silmäsi painuvat kiinni.
Ihosi läpikuultavana
kuin perhosen siipi.
Luulisi, että
äidin rauhallisuus olisi voima,
joka virtaa minusta sinuun.
Hauras kätesi kaulallani.
Tuska ja kaipaus kuristaa kurkkuani.
Elämänjanoinen vereni
häpeissään pakenee poskilta.
Voi äiti sinua!
Lapsessa valtava voima.

Emilian äiti on osannut todella koskettavasti kertoa tunteistaan. Hänellä on sana hallussaan. Tunteet voisivat olla kotoisin minun kynästäni. Ajatukset identtisiä. Hänen tyylinsä kirjoittaa oli sellainen, että pystyin vahvasti elämään mukana tunteissa. Sanat piirtyivät mieleeni, paloivat kiinni, polttivat sydänalassa. Elin vahvasti mukana Emilian tarinassa, eläen samalla läpi meidän Neidin tarinaa. Peläten Emilian puolesta, peläten Neidin puolesta. Miten meidän vielä käy?

Jotain vastaan on taisteltava
kun on rakkautensa kauneimman kukan
menettämässä kuolemalle.

Kuolemaa vastaan ei voi taistella.
Siksi heittäydyn rakkauteni vihreälle nurmelle
ja yritän nyrkit verillä
raastaa siitä irti viimeisenkin siemenen.
Kivien koloon kaivan kukkani kalpeat lehdet,
väsyneet silmät.

Kun olen tuskaani häveten
repinyt itseni ja sinut riekaleiksi. 
Kun olen sydämessäni pedon lailla teroittanut kynsiäni,
raivoissani raapinut puusta kuoret, silmät päästäsi.
Ettet näkisi
tuskani tuhatta vettä
kaipauksen kipeyttä.

Kun lopulta ymmärsin,
ettei kuolemaa voi saalistaa.
Silloin vasta tuli suru,
ihana, ihana suru.

Jokainen sana kosketti. Jokainen sana aiheutti tuskaa. Jokainen sana kertoi äidin tuskaa lapsensa puolesta. Jokainen sana kuulutti minun tuskaani lapseni puolesta. Jokainen sana pelotti. Ahdisti. Kuritti sydäntäni. Miksi, miksi Neidillä on syöpä?

Elämäsi, voimasi
kuin magneetti, joka vetää puoleensa meitä muita.
Kuinka
meidän
käy
kun
olet poissa.

Kirja ei kaunistele. Ei kumartele. Se kertoo mitä elämä todella on syöpälapsen kanssa. Tunteille on annettu sijaa, kerrotaan avoimesti. Nöyrästi. Kirjassa on iloa ja paljon surua. Hetkiä arjesta. Ilon hetkiä ja suuria epätoivon hetkiä. Vaikka hoidot olivat kovin erilaiset tuona aikana, tunteet eivät. Pelko lapsen puolesta. Pelko omasta jaksamisesta ja miten kohdata elämä lapsen menetyksen jälkeen.

Kipein kirjaimin
on nimesi kirjoitettu
sydämeeni.
Ihmettelen, 
miksi elämänilosi
nyt jälkeenpäin
pahasti polttaa
rintani rikki.

Kirja jäi kummitelemaan mieleeni. Yön näin pelkkiä painajaisia. Huusin unissani. Lopulta minun oli pakko hakea Neiti viereeni nukkumaan. Sylini oli tyhjä, unissakin. Käsi kädessä nukuimme. Vierekkäin.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Saanen esitellä: virkistyneet vanhemmat

Olipas ihana viikonloppu. Äiti ja Isi pääsivät pitkästä, pitkästä aikaa viihteelle. Juhlistamaan Isi-ukon synttäreitä. Kyllä teki niin hyvää että.

Lapsukaiset veimme mummolaan jo päivällä. Isovanhemmille hoito-ohjeet ja lääkeohjeet. Hirmuinen pusuttelu pikkuisille ja sitten kurvasimme kohti stadia. Meillä oli hotellihuone varattuna yöpymistä varten.

Äitee pääsi oikein laittautumaan ja tälläytymään. Ihan hassulta tuntui katsella peilista meikattua naamaa. Ehkäpä tästä voisi ottaa taas tavan. Toisinaan laittaa jotain väriäkin naamaan. Pitkään on mennyt, ettei vain jaksa. Jaksa laittautua kotona olemista tai sitä satunnaista kauppareissua varten. On jo pikku hiljaa alkanut unohtamaan millaista on olla nainen, ei aina vain se äiti. Nämä pikkulapsivuodet ja vielä enemmän, nämä leukemiavuodet, ovat imeneet omaan tahtiinsa mukaan ja sitä on elänyt vain lapsiaan varten. Unohtanut itsestään huolehtimisen. Se on tuntunut niin epäoleelliselta, vaikkei se missään tapauksessa sitä ole. Mutta tämä reissu herätti. Ihan kuin maailmassa olisi taas enemmän värejä, kun on saanut rentoutua ja unohtaa hetkeksi arjen huolet.

Tälläytymisen jälkeen näimme pari ystäväämme ja menimme katsomaan Kummanki kaa - mukana myös Vesa -esityksen. Se oli loistava! Nauraa käkätimme sydämemme kyllyydestä. En muista milloin olen viimeksi noin paljon nauranut. Kyllä piteni elämä toisesta päästä muutamalla vuodella.

Siitä suuntasimme baariin istumaan ja joukkoon liittyi lisää ystäviä. Paransimme maailmaa. Juorusimme jonnin joutavia. Ja hämmästelin sitä, että yhtäkkiä meillä kaikilla on myös lapsia! Edellisen kerran, kun jossain kuppilassa olemme päässeet käymään, olemme olleet meidän kaveriporukassa harvinaisuus: lapsellinen perhe. Lapset siis luonnollisesti pääsivät juoruamislistalle, valtaamatta koko iltaa kuitenkaan. Ja kotiinkin suuntasivat kaikki inhimilliseen aikaan. Siitä huolehtivat oi nuo ihanat, öisin valvottavat lapset :)

Aamuyöstä heräsin lainehtivassa sängyssä. Paita litimärkä, patjassa valtava läntti ja peittokin oli saanut osansa. Olin täysin unohtanut illalla pumpata ja siitäs sain. Maitoa joka paikassa.

Kaiken kaikkiaan, oikein onnistunut ja virkistävä reissu. Nyt kyllä nämä vanhukset tsemppaavat, ja vähän useammin kuin kerran kahdessa vuodessa, käyvät jossain tuulettamassa päätään. Lapsukaisetkin kun jo jäävät hyvillä mielin mummolaan hoitoon. 


lauantai 14. huhtikuuta 2012

Kiitoksen sananen

Ohhoh! Tänään on mennyt satatuhatta kävijää rikki. Melkoinen joukko ihmisiä vuodessa. (Tämä blogihan on siis jatkoa edelliselle blogilleni ja olen siirtänyt osan teksteistä vanhasta blogista tänne. Aloitin tämän blogin vuosi sitten maaliskuussa.)

Kiitokset teille kaikille lukijoille meidän elämäntaipaleella mukana elämisestä. Jokainen tsempitys, voimien toivottelu tai kommenttiboksiin jätetty terveinen on mieltä lämmittänyt ja antanut voimia tällä välin kivikkoisella matkallamme. Olen yllättynyt, kuinka moni ihminen on kiinnostunut jorinoistani täällä blogimaailmassa.

Nyt tämä äiti lähtee valmistautumaan illan juhlintaan :)

Karkailevat vanhemmat

Uusi mekko - check.
Ehjät sukkahousut - check.
Käsilaukku -check.
Kynnet maalattu - check.
Liput esitykseen - check.
Juhlamieli - check.

Huomenna se tapahtuu. Äiti ja isi pääsee vapauteen vuorokaudeksi. On aika juhlistaa Isi-ukon synttäreitä. Liput Kumman kaa -esitykseen odottaa jääkaapin ovessa. Kutsut ystäville on jo lähetetty, ja jopa ajoissa. Juhlamieltä on jo nostatettu useamman päivän ajan. Kaiken huippuna: hotellihuone aamiaisellakin on varattuna.

Vapise Helsinki. Täältä tullaan!

torstai 12. huhtikuuta 2012

Ihana uhmaikä

Rakas uhmaikä on jälleen rantautunut taloomme. Jostain syystä tuolla Neidillä menee uhmaaminen aalloissa. Välillä on hyvin seesteistä ja tasaista. Ja sitten taas rävähtää ja alkaa myrskyämään. Nyt uhmataan sitten oikein tosissaan. Koko tuon seesteisen jakson edestä.

Kiukkua herättää milloin mikäkin. Viimeksi raivottiin puurolautaselle. Ihan väkisin olisi pitänyt saada syödä pikkusiskon puuro. Ei auttanut, vaikka kuinka selitettiin, että ihan samaa puuroa on kummallakin. Lopulta muka sipaisin siskon lautaselta lusikallisen. Kah, sen jälkeen puuro maistui taas oikein hyvin. Huoh.

Mutta se uhmaaminen. Huidotaan ja heilutaan. Kiemurrellaan. Karjutaan niin, että pää punoittaa ja näyttää kuin verisuoni jo puhkeaa päästä. Itketään isoja kyyneleitä. Jos ei kunnolla itketä, niin väännetään tekoitkua. Kaikki konstit ovat sallittuja ärsytyksen ilmaisemiseen. Vanhemmilla on toisinaan hermoissa pitelemistä ettei lähde mukaan kiukkuamiseen. Joskus kyllä tekisi mieli itse vetää lattialle levyksi ja vähän potkia höyryjä ulos :)

Riiviöntikohtauksiakin esiintyy. Tänään juostiin ympäri kämppää tussi kourassa piirtämässä. Kaikkialle muualle kuin paperille. Naamassakin komeilee nyt vihreä sotamaalaus. Äidin yrittäessä nukuttaa pienempää ipanaa, paukutettiin teletapin kolisevia jalkoja lattiaan ja tv-tasoon. Kielloista huolimatta.

Lienekö tässä osasyynä se, että hoidot ovat keventyneet selvästi. Nyt on sitten virtaa ja vauhtia. Jaksetaan testata niitä rajoja oikein kunnolla. Ihanan, ärsyttävän normaalia!

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Pääsiäisen viettoa


Neiti sai vihdoinkin apuvälinelainaamosta Haverick-merkkisen kolmipyörän. Sillä kelpasinkin mennä huristella. Kovin oli muikea hymy tytöllä huulilla. Pyörä kulkee todella kevyesti. Jalat kiinnitetään vähän hurjilta näyttävillä tarroilla kiinni. Ideana on, että Neiti oppii itse polkemaan, sillä polkimet pyörivät itsekseen.  Napukka yrittääkin jo itse polkea, mutta vielä ei oikein ymmärrä käyttää kunnolla voimaa. Onneksi on koko kesä edessä, aikaa opetella pyöräilemään. Ihan itse.

Uudet aurinkolasitkin ovat päässeet käyttöön. Tilattiin Neidille vahvuuksilla nuo lasit, jotta näkee tihrustaa maailmaa myös kesällä. Komiat on. Niin viileen näköinen pikku pyöräilijä.


Ihan itse painelee myös tuo pienenpi versio tyttösistä. Vihdoinkin opittiin konttaamaan myös eteenpäin kunnolla. Ei vain taaksepäin. Haparoivia askelia otettiin jo jonkin aikaa, mutta matkat olivat todella lyhyitä. Sitten aivan ykskaks niksnaks, reilu viikko sitten, nappula keksi kunnolla miten eteenpäin pääsee. Seuraavana päivänä painui kaasukahvakin jo pohjaan. Nyt mennään ympäri kämppää isomman siskon perässä. Ikää Taikalla on nyt 9kk/8kk. Konttaustaito etiäpäin tuli juuri seitsemännen ja kahdeksannen kuun taitteessa (korjattua ikää).

Istumista harjoitellaan myös kovasti. Ihan hetkittäin osataan jo istua ilman tukeakin, mutta suurimmaksi osaksi on kädet vielä tukevasti maassa. Äiti ja isi jaksaa hämmästellä joka päivä miten voi tuollainen pikkuinen tirrikkä painella niin reippaasti ympäriinsä. Sydän pakahtuu ylpeydestä.





Äitikin oli ahkerana pääsiäisenä. Innostuin yhtäkkiä tekemään palapelin. Aina satunnaisesti saan palapelikärpäsen pureman. Tällä kertaa oli vuorossa Muumipalapeli. Päivän verran ihailtiin valmista peliä ja sitten purettiin takaisin laatikkoon :) Oliko vaivan väärti? Ehkä ei, mutta tulipahan väkerrettyä :)

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Paljon puhuttanut uusi lastensairaala

Viime päivinä on ollut mediassa puhetta Lastenklinikan huonosta kunnosta ja tarpeesta uudelle lastensairaalalle. Länsiväylässä oli julkaistu erään äidin ottamat kuvat sairaalan kunnosta. Se, mikä herätti minussa suurta kummastusta, oli se, kuinka jotkut eivät halua nähdä tai uskoa todellista tilannetta.

"Ulkoiset puitteet ovat vain puitteita - pääasia että puhdasta vttä ja lämpöä riittää ihanan, osaavan ja jaksavan hoitohenkilöstön sekä laitteistojen lisäksi."

"Sanoisinko että kyllä ihmiset osaatte olla kiittämättömiä,ne ihmiset lapset parantaa,eikä joku materiaali.Vaikka paikat on vanhoja,on ne varmasti siistejä ja pestään ihan samalla tavalla kun uusikin sairaala. Niin pinnallista.Mutta sellaiseksihan tämä maailma on menossa,aika ulkoinen pitäis kiiltää ja sisin jäädä huomiomatta."

"Kun vähän maali repsottaa, eikä vanhemmille ole järjestetty luksusoloja, heti aloitetaan parkuminen. Ei taida teilläkään olla prioriteetit elämässä ihan realistisella pohjalla."

Tässä muutamia esimerkkejä kommentoinnista. Niistä huokuu se, että nämä ihmiset eivät ole itse viettäneet lapsensa kanssa kyseisessä sairaalassa päiviä, kuukausia, jopa vuosia. Kyseessä ei ole vain se, että seinät ovat vanhanaikaisen väriset, maali repsottaa jostain kulmasta ja oveen on tullut kulumajälkiä. Rakennus on oikeasti huonossa kunnossa. Kerronpa esimerkkejä meidän taipaleelta.

Heinäkuussa 2010 todettiin meidän Neidin leukemia. Tuolloin oli meneillään tajuton helleaalto. Moni meistä muistaa varmasti edelleen tuon kesän pitkään jatkuneen kuumuuden. Me siirryimme ulkoilman kuumuudesta viettämään kesää tukahduttavan kuumaan ja seisovaan huoneilmaan Lastenklinikalla. Huoneessa oli vähintään yhtä lämmintä kuin ulkona. Ilma seisoi, ei edes sitä pientä tuulen virettä mikä ulkona kävi. Tuossa hiostavassa, pakahduttavassa kuumuudessa meidän Neiti vietti rankat alkuhoitonsa, useamman viikon ajan ilman helpotusta. Kuvittele itsesi tilanteeseen. Sinulla on pahaolo koko aika. Ruoka ei maistu ja haisee pahalle. On kipuja ja heikottaa. Olo on mitä kurjin. Siihen päälle huone on pakahduttava. Kaikki hajut jäävät leijailemaan huoneeseen pitkäksi aikaa, koska ilmanvaihto on riittämätön. Ikkunaa ei saa avata painestetun huoneilman takia. Inhimillistä? Ei minusta. Kuulostaako nykyaikaiselle sairaalle? Ei minusta.

Lopulta tuossa huoneessa tuli vedet katosta läpi. Yhtäkkiä alkoi vain kuulua tiputusta ja lorinaa vessasta. Ensin luulin hanan vuotavan, kunnes huomasin veden tulevan katosta läpi. Meidän onneksi osastolla oli tuolloin toinen huone vapaana ja pääsimme sinne. Kyseinen huone meni kuivatukseen ja hetkelliseen käyttökieltoon. Ja tämä ei ole muuten ainut huone, josta on tullut vedet katosta läpi. Useampikin huone Kympiltä on ollut kuivatuksessa. Ilmastointi on riittämätön. Huoneet ovat kuumia kesällä, kylmiä talvella. Nämä ovat ihan oikeita ongelmia potilaille. Ei mitään rapistuneita maaleja seinissä. Ulkonäkö seikkoja.

"Jos minun lapseni on sairaana niin nukun vaikka tuolissa ja olen nukkunutkin, ei sairaala ole mikään hotelli, missä pitäisi olla kaikki viihdykkeet.
Kaikki on nykyään vain pintakiiltoa, usein turvallisen tuntuiset koditkin kovalla rahalla ostetut/ maksetut, sitten kun raha loppuu loppu kaikki .. niin surullista luettavaa lehdissä."

Niin, sinulla on varmaankin perusterve lapsi, jolle tuo sairaalareissu tarkoittaa muutamaa päivää infektio-osastolla. Kyllähän tuon ajan on vaikka päällään seisten. Mitäs sitten kun olet lapsesi kanssa sairaalassa viikko tolkulla. Kuukausi tolkulla. Edelleenkö hehkutat kuinka nukut vaikka tuolissa lapsesi takia? Ei, sairaala ei todellakaan ole mikään hotelli. Sen tietävät joka ikinen, joka on todella pelännyt lapsensa puolesta. Sitä ei tarvitse kertoa syöpää sairastavan lapsen vanhemmalle. He tietävät sen todella karvaasti. Joka ikinen heistä olisi mieluummin siellä hotellissa lomareissulla lapsensa kanssa, eivät sairaalassa.

Mutta miksi sairaalan pitää olla se karu ja karmea, aikansa elänyt ympäristö? Onko väärin pyytää, että sairaala on inhimillisessä kunnossa? Miksi siellä ei saa olla niitä parjattuja kaiken maailman viihdykkeitä? Pitääkö sairaalassa olon olla kurjuuden maksimointia? Taas kerran, toiset lapset viettävät pitkiä aikoja sairaalassa, ei vain yksinomaan Kympin lapset, ja kyllä heillä ja heidän vanhemmillaan on oikeus myös niihin viihdykkeisiin. Voit kokeilla itse seuraavaa: päätä asua vain yhdessä huoneessa asunnostasi, vaikkapa makkarissa. Ja tuosta huoneesta et saa poistua moneen viikkoon. Ei vessaan, ei syömään, ei happihyppelylle. Saat olla vain tuossa yhdessä ainoassa huoneessa. Kavereita ei sallita. Korkeintaan sinun lähimmät omaiset eli vanhemmat ja isovanhemmat. Sisaruksetkaan eivät saa tulla käymään infektioriskin takia. Ja silloinkin korkeintaan kaksi henkilöä kerrallaan. Siihen päälle: voinnissa ei ole hurraamista. Montako päivää jaksaisit? Missä vaiheessa alat kaivata noita viihdykkeitä, jotta saat aikasi kulumaan ja unohdat edes hetkeksi pahan olon ja kivut?

"siellä myös oli vanhemmilla mahdollisuus nukkua vaan patjalla sängyn vieressä,mutta se että pystyin olemaan siellä lapsen kanssa oli todella hyvä,sitä vaikka lapsensa takia nukkuisi veneen alla,jos niinkseen tulisi, ei kyllä itsellä tullut mieleen silloin ulkoiset seikat vaan se että lapsi sai hyvää hoitoa ja parani."

Olet onnellisessa asemassa. Sait olla lapsesi kanssa sairaalassa myös yöt. Näin ole Kympillä. Sinne ei mahdu. Lapseni oli alle kaksi vuotias sairastuessaan leukemiaan. Arvaa miltä tuntui jättää tuon ikäinen lapsi sairaalaan yksin yöksi? Olin juuri saanut kuulla, että toisella on leukemia. Sairaus, joka on hengenvaarallinen. Lapseni oli myös todella huonossa kunnossa. Kiitos lääkäreiden, jotka eivät ottaneet vanhempia tosissaan ja lapseni ehti huonoon kuntoon ennen kuin sai lähetteen eteenpäin. Sinne minä jätin lapseni. Yksin kaikkien laitteiden keskelle sairaalaan. Oli tippalaitetta, happimaskia, saturaatiomittaria ja nallelätkää. Kalpea ja valkoinen, voipunut pieni lapsi. Lapsi, joka sairasti leukemiaa. Ja oli erittäin huolestuneet vanhemmat. Vanhemmat, jotka eivät oikein edes ymmärtäneet mitä oli tapahtunut. Tarve saada pidellä lasta sylissä oli suuri. Mutta mahdollisuutta ei siihen ollut. Ja huonovointinen lapsi, joka koki, että vanhemmat jättivät hänet tuolla hetkellä.

Neiti oppi pelkäämään vanhempien lähtemistä. Hän ei suostunut nukahtamaan iltaisin. Pienikin risahdus ja Neiti oli hereillä. Hän vahti, että vanhemmat eivät lähde ja jätä häntä. On totta, että sairaallassa kun vietetään pitkiä aikoja, eivät vanhemmat jaksa, jos he ovat siellä koko ajan yötä. Sillä yöt ovat todella risaisia lääkitysten ja laitteiden piippausten takia. Mutta ainakin alkuun olisi todella tärkeää, että vanhemmilla olisi mahdollisuus yöpyä lapsensa luona. Jotta kummillakin olisi kunnolla aikaa tottua tilanteeseen. Sisäistää tapahtunut. Eikä lasta tarvitsisi vain jättää yksin sairaalaan. Oli lapsi minkä ikäinen tahansa, ei tuo tilanne ole armollinen. Miltä sinusta tuntuisi hylätä lapsesi näin? Siksikin tilat ovat riittämättömät. Huoneeseen ei vain mahdu.

Tilat ovat riittämättömät myös muualla. Olemme joutuneet viettämään muutamankin kerran yön päivystyksessä, koska osastot ovat olleet täynnä. Tilaa ei ole ollut, vaikka osastopaikan Neiti olisi tarvinnut. Kerran päivystyksessä lääkäri osoitti uutta siipeä, joka Lastenklinikalle on rakennettu: "Tuo on sairaala. Tämä on museo." Henkilökuntakin on tuskastunut tilan riittämättömyyteen ja ahtauteen. Sen toimitattomuuteen. Meille on myös sanottu, että sairaala on rakennettu sen ajan (1940-luku) potilasmäärille ja tänä päivänä se on auttamattomasti liian pieni.

Eräänkin kerran yövyimme päivystyksessä, vaikka Neidin olisi kuulunut päästä infektio-osastolle eristyshuoneeseen. Lopulta aamulla meidät lähetettiin kotiin. Tilaa ei ollut jäädä ja todettiin, että kaipa tuo on kotikelpoinen. Sillä lopputulemalla, että olimme parin tunnin päästä takaisin sairaalassa. Sillä erää todettiin, että nyt on sitten pakko järjestää huone. Aloitettiin palapeli. Potilaita siirreltiin huoneesta toiseen. Mietittiin keitä voidaan laittaa samaan huoneeseen. Infektio-osastolla ovat lapset omissa eristyshuoneissa, jotta taudit eivät leviäisi toisiin lapsiin. Vanhemmatkaan eivät saa sen takia liikkua käytävillä, vaan huoneisiin kuljetaan ulkokautta. Neidin infektioeristyksestä johtuen hänen on ehdottomasti oltava omassa huoneessa. Huonekaveri ei tule kysymykseen. Muutaman tunnin päästä oli potilaita siirrelty riittävä määrä, jotta huone Neidille saatin vapaaksi. Pääsimme koirankopin kokoiseen huoneeseen viikoksi. Huoneella on kokoa noin kuusi neliötä plus vessa. Siellä vietimme yötä päivää aikamme.  Muistuttaa melkoisesti vankilaelämää. Rikoksena on vain sairastaa leukemiaa.

Ongelmat ovat todellisia. Eivät vain ulkonäköseikkoja. Ja sitä paitsi. Mitä pahaa siinä on, jos sairaala on viihtyisä? Ei mitään. Kyllä se auttaa omalta osaltaan jaksamisessa. Ei kenenkään tarvitse tulla kertomaan vakavasti sairaan lapsen vanhemmalle, että hyvä hoito on tärkein. Aivan kuin me emme sitä tajuaisi. Ihan varmasti ymmärrämme. Ja taatusti paremmin kuin moni muu. Sillä me taistelemme yhdessä lapsemme, lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan kanssa lapsemme hengestä.. Mikään ei ole sen tärkeämpää kuin asiallinen, hyvä hoito. Eikä tässä olekaan ollut kyse hoidonlaadusta. Vaan riittämättömistä, toimimattomista ja rappeutuneista tiloista. Tiloista, jotka rajoittavat ja vaikeuttavat päivittäistä hoitotyötä.