Elämän erityisluokalla

Tartuin kirjaan Elämän erityisluokalla (Johanna Korte-Heinonen - Riitta Moren). Kirja kertoo Emiliasta, joka sairastui syöpään alle yksi vuotiaana. Hänen taistelustaan syöpään vastaan. Ja lopulta häviöstä.

Kirja on kirjoitettu 80-luvun alussa, joten taistelu on ollut kovin erilainen kuin tänä päivänä. Mielenkiintoista olikin lueskella sen ajan hoidoista ja tavoista. Hoitokaavioita ei tainnut olla kuten tänä päivänä. Ymmärsin myös lapsen saaneen vain kahta erilaista sytostaattia. Tänä päivänä kun niitä on varsinainen kirjo hoidon aikana. Ennusteetkin ovat olleet ihan toista luokkaa.

Pelkään päivää, jolloin

iloiset silmäsi kysyvät

miksi

ja minun on kerrottava

että hetkesi saattavat olla tässä.

Joskus yllätät minut

surumielisenä seuraamassa

iloista tanssiasi.

Häpeän tuotakin

-hukattua riemun hetkeä.

Mutta pääsääntöisesti kirja oli todella ahdistava lukukokemus. Liippasi aivan liian läheltä. Kirja pääsi suoraan ihon alle, pureutui luihin ja kaiversi reiän sydämeen. Se puristi sydämestä ja hengittäminen oli hetkittäin vaikeaa. Ahdisti. Ahdisti valtavasti.

Pitelen sinua sylissäni.

Suuret silmäsi painuvat kiinni.

Ihosi läpikuultavana

kuin perhosen siipi.

Luulisi, että

äidin rauhallisuus olisi voima,

joka virtaa minusta sinuun.

Hauras kätesi kaulallani.

Tuska ja kaipaus kuristaa kurkkuani.

Elämänjanoinen vereni

häpeissään pakenee poskilta.

Voi äiti sinua!

Lapsessa valtava voima.

Emilian äiti on osannut todella koskettavasti kertoa tunteistaan. Hänellä on sana hallussaan. Tunteet voisivat olla kotoisin minun kynästäni. Ajatukset identtisiä. Hänen tyylinsä kirjoittaa oli sellainen, että pystyin vahvasti elämään mukana tunteissa. Sanat piirtyivät mieleeni, paloivat kiinni, polttivat sydänalassa. Elin vahvasti mukana Emilian tarinassa, eläen samalla läpi meidän Neidin tarinaa. Peläten Emilian puolesta, peläten Neidin puolesta. Miten meidän vielä käy?

Jotain vastaan on taisteltava

kun on rakkautensa kauneimman kukan

menettämässä kuolemalle.

Kuolemaa vastaan ei voi taistella.

Siksi heittäydyn rakkauteni vihreälle nurmelle

ja yritän nyrkit verillä

raastaa siitä irti viimeisenkin siemenen.

Kivien koloon kaivan kukkani kalpeat lehdet,

väsyneet silmät.

Kun olen tuskaani häveten

repinyt itseni ja sinut riekaleiksi. 

Kun olen sydämessäni pedon lailla teroittanut kynsiäni,

raivoissani raapinut puusta kuoret, silmät päästäsi.

Ettet näkisi

tuskani tuhatta vettä

kaipauksen kipeyttä.

Kun lopulta ymmärsin,

ettei kuolemaa voi saalistaa.

Silloin vasta tuli suru,

ihana, ihana suru.

Jokainen sana kosketti. Jokainen sana aiheutti tuskaa. Jokainen sana kertoi äidin tuskaa lapsensa puolesta. Jokainen sana kuulutti minun tuskaani lapseni puolesta. Jokainen sana pelotti. Ahdisti. Kuritti sydäntäni. Miksi, miksi Neidillä on syöpä?

Elämäsi, voimasi

kuin magneetti, joka vetää puoleensa meitä muita.

Kuinka

meidän

käy

kun

olet poissa.

Kirja ei kaunistele. Ei kumartele. Se kertoo mitä elämä todella on syöpälapsen kanssa. Tunteille on annettu sijaa, kerrotaan avoimesti. Nöyrästi. Kirjassa on iloa ja paljon surua. Hetkiä arjesta. Ilon hetkiä ja suuria epätoivon hetkiä. Vaikka hoidot olivat kovin erilaiset tuona aikana, tunteet eivät. Pelko lapsen puolesta. Pelko omasta jaksamisesta ja miten kohdata elämä lapsen menetyksen jälkeen.

Kipein kirjaimin

on nimesi kirjoitettu

sydämeeni.

Ihmettelen, 

miksi elämänilosi

nyt jälkeenpäin

pahasti polttaa

rintani rikki.

Kirja jäi kummitelemaan mieleeni. Yön näin pelkkiä painajaisia. Huusin unissani. Lopulta minun oli pakko hakea Neiti viereeni nukkumaan. Sylini oli tyhjä, unissakin. Käsi kädessä nukuimme. Vierekkäin.