tiistai 31. tammikuuta 2012

Jottei elämä liian ruusuista olisi

Sain tänään puhelun. Eilinen lääkäri soitti perään ja halusi vielä jutella Pirpanan tilanteesta. Tällä kertaa oli huolena hänen kehityksensä. Pienihän oppi jo aikaa sitten kääntymään mahalleen, muttei enää tee sitä. Ei ole enää toviin tehnyt. Lääkäri halusi, että tuohon asiaan tartutaan.

Nyt Pirpanalle tulee aika fysioterapeutille. Tuolla käynnillä katsotaan onko syytä huoleen asian suhteen. Jos on, niin meistä tulee kehitysseurantapolin asiakkaita. Tänään en saanut ketään kiinni keskospoliklinikalta. Meinaten, me taitaisimme olla todellisuudessa keskospolin asiakkaita, jos ongelmia todetaan kehityksessä.

En tiedä mitä ajatella. Välillä mielessä pyörii jo kaikki kauhukuvat kuinka Pirpanalla on joku rappeumatauti ja sen takia alkaa opitut taidot katoamaan. Onneksi nämä ajatukset on vähemmistönä. Enemmänkin uskon, että jos jotain on, on tuo jokin keskosuuden tuomaa ongelmaa: ylijäntevyyttä, ali- tai yliherkkyyttä tms. Sillä, vaikka karkea motoriikassa ei mennä rytisten eteenpäin ja tuo kääntyminen on hävinnyt (mikä kyllä oikeasti huolettaa, sillä eihän sen kehityksen niin pitäisi mennä), on hieno motoriikka koko aika edistynyt. Samoin ääntelyssä edistytään. Tänään ilmestyi tavujokeltelu. Aamulla raikasi nänänänä. Jotenka, mielestäni muuten Pirpana on edistynyt ihan normaalisti. Mutta, kun en ole ammattilainen enkä siten varma missä todella mennään, se huoli tietenkin kalvaa rinnassa.

Vielä enemmän tämä on saanut raivon, ketutuksen ja ahdistuksen rintaan. En vain jaksaisi koko aika uusia huolia näiden lasten kanssa. Eihän tämä nyt toistaiseksi ole mikään iso juttu, mutta kun ne pienetkin alkaa jo tuntua isoilta. Ja kun tuntuu, että yhtä ilouutista kohtaan satelee ainakin kaksi takapakkia tai vastoinkäymistä. Koska on meidän vuoro, että elämä olisi tasaista? Niin, että suurimmat murheet on tavallinen flunssa tai päiväkodin aloitus.

Huomaan, että tämä jatkuva höykytys alkaa kääntämään minun positiivisuuten taipuvan mielen aika negatiiviseksi. Ja vihaiseksi. Huomaan usein, että ajatukseni ovat todella negatiivisia ja olen vihainen ihan kummallisista asioista. Monesti kieleni päällä on loukkaava kommentti, ja aivan täysin ilman syytä. Toisinaan tekisi mieli karjua täysiä ihmiselle, joka valittaa flunssaa tai hajonnutta autoa: "Tule kokeilemaan tätä mun elämää hetkeksi syöpineen, keskosineen ja jatkuvineen huolineen lapsista. Että ole onnellinen, kun suurin huoli on flunssa." Vielä on hermot pitänyt. Sillä järjellä minä tiedän, että se flunssa tai hajonnut auto ottaa pannuun ja siihen huoleen ja väsymykseen on kaikilla täysi oikeus. Ei minuakaan yhtään lohduta ajatus siitä, että jollain menee vielä huonommin. Taustalla on paljon toivetta siitä, että minunkin elämäni ongelmat todella olisivat noin yksinkertaisia. Ja paljon myös vihaa ja katkeruutta. Ei sitä ihmistä kohtaan, vaan tätä maailman epäreiluutta ja sitä, että meidän elämä tuntuu toisinaan olevan vain rämpimistä ja taistelua ongelmasta toiseen. Iloa ja onnen hetkiä on välillä todella vaikea löytää. Ja vaikka niitä arjessa usein meilläkin on, oma huoli ja ahdistus peittää ne liian usein alleen.

Voi, minä oisin niin mielelläni ottanut ne kaksi lasta ongelmitta. Ilman erityisyyden tuomia haasteita, esikoisen kohdalla erityisesti ilman leukemiaa, ilman kakkosen keskosuutta ja sen tuomia haasteita. Ilman ongelma raskauksia ja keskenmenoja. Ilman kaikkea tätä jatkuvaa suossa rämpimistä. Sen sijaan minun elämästäni tuli tälläinen. Ja välillä minun on vain niiiiiin vaikeaa hyväksyä se ja ymmärtää, että miksi yhden perheen tarvitsee koko aika olla varpaillaan ja pelätä pahinta. Minä tunnistan itsessäni erään psyk.sh:n kertoman pitkäaikaisen stressin aiheuttaman reaktion: en enää tiedä mitä on pieni stressi. Kun jotain tapahtuu, oli se sitten suurta tai pientä, on minun stressimittarini välittömästi satasessa. Elimistöni ei enää tässä tilanteessa tunne sellaista asiaa kuin pieni stressi. Lisäksi olen saanut elämältä niin monta kertaa turpaan, että pelkään aina sitä pahinta. Luottoa ei vain enää ole, että asiat menisi hyvin.

Meidän perheellä on vain yksi pyyntö. Että saisimme vihdoinkin elää ihan tuikitavallista elämää. Ilman pelkoa, ahdistusta, surua ja vastoinkäymisiä. Me kaikki neljä, yhtenä perheenä. Piiiiiiiiiiiiitkän aikaa. Hyvin pitkän aikaa. Niin, että saamme pitää myös Neidin meidän luonamme.

P.S. Kävimmepä tänään myös päivystyksessä. Neidillä on viime antibiottikuurin "jälkitautina" nivusissa ja pepun iholla sientä. Sitä on yritetty voiteilla hoitaa, tuloksetta. Nyt saimme siihen vahvemmat tropit. Iho on ollut tänään taas selvästi kipeä.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Atopia utopia

Tänään oli vihdoinkin liäkäri pikkuisemman ipanan iho-ongelmista. Loistavien uutisten kera kotiuduimme tuolta reissulta. Juttelimme tovin lääkärin kanssa mitä olemme syöneet, miten iho on reagoinut ja miten olemme sitä hoitaneet. Nakupöllönäkin pienempi esiintyi lääkärin edessä esittelemässä ihoaan, joka on tällä hetkellä hyvässä kunnossa. Muutama pikkuinen atooppinen läiskä kukkii jaloissa. Lopputulema oli, että allergioita ei tällä hetkellä epäillä. Kyseessä on vain atooppinen iho, eikä edes paha sellainen.

Nyt saamme alkaa antamaan ruokia taas normaalin neuvolaohjeen mukaan. Huoli pikkuisen ruokavaliosta onkin kolkutellut takaraivossa. Uusia ruokia kun emme oikein ole päässeet kunnolla kokeilemaan ihon lehahtelun ja ruokavalion karsimisen takia. Mutta nyt ei enää tarvitse uutuutta maistella kahta viikkoa ennen seuraavaa, vaan ihan normaalisti kolmen päivän välein voimme uusia kokeilla. Jos joku ruoka lehauttaa ihon, jätämme sen pois hetkeksi ja kokeilemme jonkun ajan päästä uudelleen. Jos ongelmia tulee perus ruoka-aineissa, eli maito, viljat, kala, kananmuna ja meillä soija, pyydämme uuden lähetteen lastenlääkärille. Muuten pärjäämme ihan neuvolalääkärin hoivissa.

Maitohan on ollut korvikkeen muodossa jo vuoden alusta takaisin käytössä ja mitään ongelmia ei ole tällä kertaa ilmennyt. Kalatkin saimme menestyksekkäästi takaisin. Uutta on ollut soija ja kaura. Kaura aloitettiin viime viikolla samaan aikaan kuin ilmat kylmeni ja jalat läiskiintyi. Emme siis tienneet kummasta oli kyse. Mutta nyt näyttäisi, että iho pysyy siistinä vaikka kauraa edelleen annamme.

Prick-testitkin päädyttiin jättämään välistä, koska allergioita ei epäillä ja ne eivät vielä näin pienellä välttämättä ole luotettavia.

Tästä on hyvä jatkaa.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Voihan rähmä!

Tänä viikonloppuna se piti olla. Kauan odotettu Kuortinkartanon leiri. Kassit pakattiin valmiiksi ja eväät automatkalle suunniteltiin huolella. Lääkearsenaalikin nokotti pöydän kulmalla mukaan pääsyä odottamassa. Into oli kova. Vihdoinkin pääsemme käymään jossain muuallakin kuin sairaalassa tai mummolassa. Ja miten kävi? Iltapäivällä alkoi Neiti aivastella!

 Kiltisti purimme kassit takaisin kaappiin. Leiri on tarkoitettu infektioriskissä oleville lapsille, joten asiaahan meillä ei sinne ole, kun varmuutta toisen kunnosta ei ole. Nyt muuttui sitten toiveet ja ajatukset missä haluamme viikonlopun viettää. Kotona, ei sairaalassa. Joten räkätaudit sun muut ilkiöt: Pysykää poissa!!!!

Nyt on nurkat sitten puunattu ja hyllyn pääliset pölyttömiä. Jopa jalkalistat kiiltelee. Äiti tarttui rättiin ja imuriin purkaakseen ärsytyksensä johonkin. Möllimmepähän sitten ainakin puhtaassa kodissa.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Taiteellisesta toteutuksesta kiistaa


Äidillä oli ajatus. Ottaa valokuva Pirpanasta, kun hän nojaa maatuska tyynyyn, pötköttäen siten maatuskojen välissä. Pirpanalla oli myös ajatus: "Minä nousen tästä istumaan.". Ja siinä tuo lapsonen nyt sitten nököttää. Istumassa. Kuva siitä sentään syntyi. Visiomme eivät vain kohdanneet :)




torstai 19. tammikuuta 2012

Sairaalaseikkailu

Sairaalassa pyörähdetty. Vuorossa oli kuukausittainen lyp. Jännitykseltä ei tälläkään kertaa säästytty. Hetalkuunsa huomattiin, että katetri on totaalisen täydellisen tukossa. Ei inahtanutkaan. Tippakin olisi pitänyt saada kiinni, aikanaan olleen hypoglykemian takia. Paastota ei siis saisi pitkään ilman tippaa.

Onneksi nukutussalissa muutettiin päiväjärjestystä ja Neiti pääsi seuraavaksi listalle. Hoitaja tuli sanomaan, että Neidille laitetaan sitten osastolla odottaessa viggo. Neidille, jonka suonia ei viimeksi meinattu löytää edes nukutuksessa. Kylmä hiki puski pintaan, kun kuvittelin sitä ronkkimista ja pistämistä mikä oli taas luvassa. Eiei, ei saa Neitiä moisella kiusata. Anestesialääkäri kaikeksi onneksi päätti, että hän laittaa tipan, koska siinä on ollut hankaluuksia. Niin se pieni sitten haettiin saliin ja äitiä kylmäsi tosissaan tiedossa oleva operaatio. Itkuisena soitin isille, että meidän pientä taas kiusataan ja takaisin taidan saada punasilmäisen ja itkuisen tytön.

Puolentoista tunnin päästä sain tytön takaisin. Ja ihan mahdottoman pirteänä. Silmät oli kirkkaat, ei yhtään itkuiset eikä yhtään sen näköiset, että olisi ollut nukutuksessa. Ihana anestesialääkäri oli päättänyt humauttaa kaasulla toisen ensin uneen ja vasta sitten laittaa viggon. Ja, koska kaasua käytettiin nukutukseen, ei unimaitoa tarvittu suoneen yhtä paljon lyppiä varten, joten Neiti tokeni nopeasti operaatiosta. Huojentunut oli olo uutisesta.

Katetria sen sijaan ei saatu toimimaan. Sitä oltiin liuotettu raa'alla hepariinilla ja puristeltu ja ihmetelty. Ei tulosta. Jollain konstilla oli katetriin saatu noin kolme milliä hepariinia vielä kerran ennen kuin Neiti palautettiin äidin hoiviin. Sillä välin kun söimme ja seurasimme Neidin vointia kotiin pääsy mielessä, annettiin hepariinin vielä kertaalleen muhia. Ja se lopulta tepsi. Katetri aukesi! Huh helpotusta.

Sairaalassa seurailin tuon neitokaisen touhuja. Ihana oli sivusta seurata kuinka hän puuhasi muiden lasten seurassa erottumatta sen kummemmin joukosta. Voimien palautuminen on palauttanut meille sen normitytön, tavallisen, puuhakkaan kolmivuotiaan. Sydämenkin pakahtumista oli luvassa kun äiti palasi tauolta takaisin osastolle. Neiti se kävellä tepsutteli minua vastaan osaston käytävällä. Sydän melkein halkesi ylpeydestä ja onnesta. Meidän Neiti. Kävelevä Neiti.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Taloudessa yksi kävelevä Prinsessa

Pikku hauskuuttaja on taas ollut keskuudessamme. Armotonta hepulointia on esiintynyt varsinkin ilta-aikaan. Tässä yritetään kiivetä isin selkään, jos isi vaikka suostuis leikkimään heppaa. Niin hauskaa tuo isin selässä pomppiminen on, että jo etukäteen naurattaa kovasti.

Kuvassa näkyy kuinka tukka on jo ohentunut selvästi. Niskavilloja leikkelinkin jo lyhyemmäksi, kun alkoi näyttämään hassulle tukka. Me jännitämme täällä lähteekö se kokonaan vai jääkö se tälläiseksi. Lähteminen on selvästi hidastunut, muttei vielä loppunut. Katsotaan kuinka käy. 

Voinnin parantumisen myötä on voimatkin palautuneet ja nyt tepastellaan ylpeänä ympäri kämppää. Peppukiito on vielä kuvioissa, mutta pääsääntöisesti kyllä liikutaan jo kävellen. Kyllä tätä päivää on odotettu! Fyssarikin tänään tuntui hihkuvan, kun oli niin innokas ja ylpeä Neidistä. Seuraava askel onkin harjoitella kävelyä epätasaisella pinnalla. Neidin tapauksessa ensin niin, että pidämme kädestä kiinni. Hän kun on melkoisen arka ja nurin tupsahtaminen saattaa hetkeksi pelästyttää ja hidastaa oppimista. Ihan uskomattomalta tämä kyllä tuntuu, kun voi sanoa lapsensa kävelevän. Monet epätoivon hetket tällä matkalla on koettu ja voin kertoa, että tätä päivää en koskaan kiroa, kuten meidän ex-viittomaopettaja väitti. Olen ylpeä ja iloinen, että lapseni on saavuttanut tämänkin kehitysaskeleen!

Pienempi Pirpana tässä esittelee samis lippapipoja. Molemmilla tytöillä on samanlaiset. Ja jopa isiukollakin on, muttei toki vaaleanpunaisesta glitterlangasta :) Nyt kun taloudessa on kaksi prinsessaa, on tämä äiti ottanut kaiken ilon siitä irti ja olen jo ostellut heille samisvaatteita. Jossain kohdin varmasti siihen kyllästyn, mutta nyt minusta on ihanaa ostaa samoja vaatteita isompi ja pienempi versio.



Lukeminen kannattaa aina

Lukuideoita vastaan otetaan. Tuo pikkuinen kun ei vieläkään osaa jäädä yksin sänkyyn nukkumaan, alkaa tämän äidin yö jo seitsemän-kahdeksan välillä. Uni ei siihen aikaa vielä silmään tule, joten lukemalla olen aikani monasti kuluttanut. Mielellään kuulisin vinkkejä lukemisen arvoisista kirjoista! Kiitos ja kumarrus.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Uusi vuosi, uudet tuulet


Uusi vuosi on tainnut kääntää positiivisempia tuulia tähän perheeseen. Neidin saralla jo kirjoittelinkin uusia tuulia ja monia iloisia asioita, mitä tänä vuonna on jo ilmaantunut. Pirpanankin kohdalla tuulet ovat suotuisammat. Tämä linjaus saisi nyt pysyä ja tämän perheen paha karma saisi hiipua pois.


Pikkuisen naperon iho on nykyään pehmeä kuin persikka. Käänteen tekevää taisi olla rasvapesut joka toinen tai kolmas päivä ja Ceridal. Nykyisin, kun iho on jo ehjä ja pehmeä, käy miedommatkin rasvat eivätkä aiheuta kirvelyä ja punoitusta. Ihonhoito-ohjelmaan kuuluu edelleen nuo rasvapesut ja lumiukkorasvaus. Sekä pesun jälkeen että aamuin illoin. Rasvaushetkistä on muotoutunut äidin ja pikkuisen höpöttelyhetki. Pirpana tykkää kelliä sängyllä ilman vaippaa ja ihmetellä varpaitaan. Samalla irvailemme ja Pirpana harjoittelee uusia äänteitä. Eilen keksittiin puhaltelu ja pee-kirjain. Nyt hoetaan aphhhuuuu aphhhuuuu. Välillä yritetään päristää, mutta se pärinä vain vielä puuttuu.


Uusi korvikejauhokin on nyt kuvioissa. Aloitimme varovasti, mutta nyt sitä on jo joka ruuan joukossa. Mitään oireita ei ole tullut. Ihan putkeen tosin tuo korvikkeen valinta ei mennyt. Hypo-allergenicistä ei ole kakkosen korviketta olemassa. Syötämme nyt sitä vielä toisen purkin ennen kuin vaihdamme sitten johonkin toiseen. Uskalsimme jo aloittaa soijajauhon lisäämisen soseen joukkoon proteiinin takaamiseksi. Ja hyvin on ruokakokeilut menneet.

Pirpana voi siis mainiosti ja uusia taitoja ilmaantyy tasaisen varmasti lisää. Äiti on ihan pyörällä päästään ja monesti aivan hämmentynyt tästä elosta tavislapsen kanssa.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Etappi saavutettu

Yksi rajapyykki on nyt ylitetty. Siirryimme Neidin hoidoissa ylläpitoon. Tätä näkymätöntä rajaa on odotettu kuin karkkipäivää. Rajuimmat hoidot ovat nyt vain historiaa ja muistoja. Hoitojen puolivälikin on nyt ohitettu. Tunne on hassu. Sekoitus helpotusta, pelkoa ja ihmetystä. Lypissä vilahtanut positiivisuuskin aiheutti sen, että pelkäsimme tämän etapin siirtyvän hamaan tulevaisuuten. Tulevat viikot näyttävät millaiseksi arki nyt muodostuu, kun hoito on lähinnä pillerihoitoa.

Meidän tapauksessa lyppejä otetaan kuitenkin kuukauden välein. Ylilääkäri halusi, että luuytimen tilannetta seurataan tarkasti vilahduksen takia. Hänen mukaansa kahden kuukauden välein on liian pitkä väli ja jos positiivisuutta ilmeentyy, voi sen huomaaminen tuolla välillä olla liian myöhäistä. Tämä uutinen nosti taas kuolemapelko-peikon päätä. Muistutti, ettei tässä ihan puhtailla jauhoilla ole hoitoja päästy eteenpäin. Että, se uusimisen mörkö kulkee koko ajan taustalla. Eihän se kenenkään kohdalla ole itsestään selvää, että leukemista selviää. Kaikilla tuo mörkö kulkee pitkään matkassa, pitkään vielä hoitojenkin loputtua. Tuo vilahdus nostaa tuota todennäköisyyttä jonkin verran. Toisaalta tämä tiivis seuranta luo myös turvallisuutta. Hoitojen selkeä keventyminen herättää heti ajatuksen uusimisesta. Mitä jos syöpäsolut villiintyvät? Jos hoito onkin liian kevyt? Nyt ei tarvitse itsekseen murehtia, saamme ihan mustaa valkoisella missä mennään.

Neidin vointi on lääketauon aikana huomattavasti kohonnut. Nyt taas tepsutellaan paikasta toiseen. Koko aika enenee askeleten määrä ja vähenee peppukiitäminen. Meteliä taas lähtee ja koko päivä jaksetaan leikkiä ja painaa menemään. Ihanaa, kun Neiti on taas oma itsensä.

Teletapit matkalla kahville.
Ilon pilkahduksia arkeen on vuoden vaihteen myötä ilmaantunut arkeemme. SuperNanny (väestöliiton lastenhoitaja) kävi meillä ensimmäisen kerran ja Neiti tuli heti ensi hetkestä lähtien loistavasti toimeen tädin kanssa. Kokonaisen minuutin taisi katsella ja tutustua ja sitten tarttui kädestä ja vei omaan huoneeseen leikkimään. Aivan mahtavaa! Pääsimme siis jo heti ekalla kerralla käymään kodin ulkopuolella. Kerran viikkon tuo Nanny käy meidän arkea helpottamassa. Jahka vielä saamme pikkusiskon ruoka-asiat takaisin ojennukseen, saamme jättää hänetkin hoitoon.

Neiti myös pääsi Kymppikerhoon eli Kympin lasten omaan kerhoon. Lapsille, jotka elävät infektioeristyksessä. Maanantaisin on siis kerho päivä. Jo tässä alkaa olla viikossa niin paljon ohjelmaa, että montaa tyhjää koloa ei ole.

Telpsujen kahvihetki.
Kuun viimeisenä viikonloppuna lähdemme koko perhe virkistymään. Kuortinkartanossa on hoidoissa oleville lasten perheille leiri. Pääsemme turisemaan muiden perheiden kanssa, harrastamaan kaikenlaista ja ennenkaikkea elämään täysihoidolla. Luksusta!


Tästä on oikein hyvä jatkaa!

tiistai 10. tammikuuta 2012

Harjoittelua

Juttelin fyssarin kanssa pikkuisen syömisharjoittelusta ja pikku pätkiä voimme jo harjoitella syöttötuolissa istumista. Nyt olemme kerran päivässä aloittaneet syömisen syöttötuolissa. Vielä ei olla raaskittu koko ruokailua istuttaa, kun syömiseen menee tovi. Toinen on ihan innoissaan. Kova hinku kun on istumaan. Voi kuinka iso tuo meidän pikkuinen tyttönen jo onkaan. Ja julmetun suloinen!

maanantai 9. tammikuuta 2012

Kidutusvälineenä haalari

Vihdoinkin on kunnon talvi tullut meillekin. Ulkona on kivasti lunta ja pakkanen paukkuu. Meillä nautitaan talvisesta kelistä. Kunnolliseen pulkkamäkeenkin pääsimme vihdoinkin. Neiti oli aivan innoissaan. Kädet kävivät kovasti kun piti viittoa "lisää" ja "uudestaan".



Puku on hieno kuin mikä, vaan huono käytettävyydeltään.
Lasku sai vain verisen lopun. Uusi ja hieno Ticket to Heavenin puku ei olekaan niin loistava kuin on annettu ymmärtää. Se ei mene kunnolla kiinni ja jää siis kaulasta auki. Ja kun joku fiksu on mennyt laittamaan siihen metallisen vetoketjun, voitte arvata miten siinä sitten kävi. Huuleenhan se jäi kiinni. Ja kun tuo huuli oli sitten kipeä, sitä nuoltiin ja pukuhan jäi kiinni uudestaan. Ja uudestaan. Itku seurauksena ja suu veressä. T2H pukua ei siis enää tähän talouteen tule. Olkoon kuinka kestävä kangas tahansa. Keskiaikaisesta kidutusvälineestä tuo taisi ennemmin meillä käydä kuin pakkaskelien ulkoiluhaalarista. Kahden vaiheilla olen jätänkö haalarin odottamaan pienempää vai laitanko suoraan myyntiin. Meinaten kuulin nyt muiltakin mammoilta, että ihan samaa ongelmaa on: haalari ei mene kiinni. Mahtaako sitten istua sen paremmin tuolle kakkosellekaan?

Onneksi kaapissa on viime talven Reiman vauvahaalari, joka vielä menee just ja just Neidille. Eilen vielä hihkuin kuinka se on sopiva, mutta tämä päivä paljasti, että kyllä se on jo pieni. Nyt kun alle laittoi villahaalarin, ei liikkumatilaa ollutkaan niin hyvin kuin oli vain sisävaatteiden päällä. Mutta kyllä se välttää siihen asti, että pääsemme haalarikauppaan uutta ostamaan.

Onneksi tämän päiväinen mäenlasku muovivetoketjuilla varustetussa haalarissa meni jo paljon paremmin. Mitä nyt äiti meni keikauttamaan toisen pulkasta hankeen naamalleen. Ryökäle. Isi vaihtui ohjaksiin tuon tempun jälkeen :D

lauantai 7. tammikuuta 2012

Kasvislasagne

Yleisön pyynnöstä laitan joitakin reseptejä, jotka meillä on hyväksi havaittu. Ruokablogiksi en blogia kuitenkaan ole muuttamassa, joten vähemmistöön nämä jäävät. Ne, jotka eivät ole kiinnostuneita kokeilemaan kasvisruokia, voivat skipata nämä postaukset. Koitan muistaa otsikoida ruuan nimellä, niin heti tietää olevan reseptistä kyse :)

Kasvislasagne (kirjasta Aurinkomaa)

Linssitomaattikastike:
1 sipuli
2 porkkanaa
pala palsternakkaa
pala selleriä
3-4 rkl öljyä
2-4 rkl valkosipulinkynttä
2 rkl tomaattipyreetä
2 tl timjamia
2 tl oreganoa
2 tl basilikaa
noin 6 dl vettä
500 g paseerattua tomaattia
1½ dl vihreitä linssejä
1-2 tl suolaa
ripaus mustapippuria
noin 300 g lasagne levyjä.

Päälle:
tomaattiviipaleita ja hiukan juustoraastetta

Kuutio sipuli ja juurekset pieniksi. Kuullota sipulia, valkosipulia ja tomaattipyrettä hetki öljyssä. Lisää juurekset, kuivatut yrtit, vesi, huuhdellut linssit ja paseerattu tomaatti. Hauduta noin 50 min. Lisää vettä tarvittaessa ja tarkasta lopuksi suola.

(Meidän versio: selleriä ei käytetä, mausteita laitan milloin mitäkin sattuu kouraan ja niitä linssejä käytän mitä on kaapissa. Usein miten punaisia. Olenpa joskus tehnyt myös soijarouheeseen, mutta linsseistä tulee mielestäni parempi. Jos olen hätäisellä päällä, kuten useinmiten olen, keitän linssit etukäteen valmiiksi ja silloin kastiketta ei tarvitse hauduttaa noin kauan. Vettä laitan silloin vähemmän. Yleensä annan hautua sen aikaa pannulla, kun teen valkokastikkeen.)

Valkokastike

4 rkl voita tai margariinia
n. 5 rkl kokojyväspelttijauhoa
4-5 dl vettä
2 dl kermaa tai kasviskermaa
2 tl oreganoa
1 tl suolaa
ripaus mustapippuria
n. 100 g juustoraastetta

Sekoita jauhot voihin tai öljyyn kattilassa miedolla lämmöllä huolellisesti. Lisää vesi ja anna jauhon kypsyä minuutin ajan, lisää kerma ja sekoita koko ajan huolellisesti, ettei seos pala pohjaan. Hauduta miedolla lämmöllä noin 10 min, kastiketta sekoittaen kunnes kastike saostuu. Lisää oregano, suola ja pippuri. Kun kastike on saostunut, lisää juustoraaste, anna sen sulaa ja nosta kattila pois liedeltä.

(Minä käytän täysjyvävehnäjauhoja suurustukseen. Kermana meillä on kaurakerma.)

Ladon vuokaan niin, että alimmaisena on tomaattikastike ja päällimmäisenä on valkokastike. Päälle laitan tomaattiviipaleet. Uuniin 200 asteeseen puoleksi tunniksi, jonka jälkeen laitan päälle juustoraasteen ja vielä uuniin 15 minuutiksi. Nam, valmista on!

Linsseissä on paljon rautaa, moninkertainen määrä lihaan verrattuna. Jos ruuan kanssa tarjoilee jotain C-vitamiinipitoista, imeytyy rautaa nelinkertainen määrä kuin ilman C-vitamiinia. Siksi en myöskään käytä maitopohjaista kermaa, vaan kaurakermaa, jotta saan vähennettyä kalsiumin määrää ruuassa. Kalsiumhan sitoutuu raudan kanssa liian isoksi molekyyliksi, jotta se pääsisi imeytymään verenkiertoon. Juustoa en ole kuitenkaan korvannut millään vegaaniversiolla, koska ne ei ole mielestäni hyviä enkä tiedä toimiiko ne edes ruuanlaitossa.

Tämä on yksi meidän vakioreseptejä. Kaikki ollaan pikku Karvisia ja hulluna tähän lasagneen. On hieman aikaa vaativa ruoka, mutta kaiken sen vaivan arvoinen. Mums!

torstai 5. tammikuuta 2012

Kotona!

Kotona ollaan! Ihanaa.

Toistaiseksi syytä infektioon ei ole löytynyt. Lääkäri sanoi, ettei katetrissa ainakaan mitään pahaa kasva, koska se näkyisi jo veriviljelyssä. Taitaa jäädä arvoitukseksi tälläkin kertaa infektion syy.

Matkaan tuli antibioottikuuri ja Neupogen eli kasvutekijä, jolla on tarkoitus saada luuydin tuottamaan nopeammin soluja verenkiertoon. Nyt ollaan jo aika pohjilla veriarvoissa. Neutrofiilit on enää 340 elikkäs käytännössä ei oikein tuota vastustuskykyä ole. Vakavan infektion riski on suuri arvon ollessa alle 500. Visusti pysymme siis neljän seinän sisällä odottaen arvojen parantumista.

Mutta, pääasia on, että saamme olla taas kaikki kotona ja Neiti on hyvävointinen ja pirteä!

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Pikainen päivitys

Huomiselle menee kotiutus. Neutrofiilit ovat jo niin matalalla, että lääkärit haluavat vielä yhden vuorokauden tiputtaa antibiotit suonensisäisesti.

Saimme tänään luvan käydä Pirpanan kanssa isosiskoa moikkaamassa. Kova olikin jo ikävä. Niin kuin tuntui olevan Neidilläkin. Syliin haluttiin heti leikkimään ja kainaloon makoilemaan. Äiti ryökäle meni puhumaan puhelimessa kesken kainalokoirailun ja Neiti repi puhelinta pois. "Nyt äiti on minun!"

Täällä on peukut pystyssä ettei mitään yllättävää tule ja huomenna saisimme olla jo kaikki kotona!

Jännäilyä kotiin pääsystä

Tänään jännitetään päästäänkö jo kotiin vai ollaanko vielä ainakin yksi yö osastolla. Mitään flunssan oireita ei ole tullut, joten oletuksena on, että katetrissa kasvaa joku pöpö. Serppi nousi 18 (ei mikään hurja luku, mutta koholla kuitenkin). Antibiootit onneksi aloitettiin niin nopeasti, että tänään serppi oli enää 7. Hienosti lasku suunnassa. Kuumettakaan ei enää ole ollut ja Neiti on iloinen ja leikkisä.

Solukuoppa on tässä nyt ongelmana ja jarruttaa kotiin pääsyä. Takana kun on rankka hoitojakso ja veriarvot ovat kovasti laskusuunnassa. Neutrofiilit (tärkeät puolustussolut) pomppasivat ensin tuhannella, mikä sekin kielii infektiosta. Elimistö alkaa tuottaa puolustussoluja vinhaa vauhtia. Mutta nyt ovat taas laskeneet. Eilinen arvo oli reilu 700 (huono). Tämän päivän vastauksia odotetaan. Jos edelleen on laskua, emme taida päästä kotiin. Eivät uskalla ottaa riskiä, kun elimistön oma puolustus on mitätön.

Suuntaamme Pirpanan kanssa seuraavaksi Lastenklinikalle. Äiti ei ole nähnyt isompaa Prinsessaa yli vuorokauteen ja kamala on ikävä. Jos ei onneton pääsekään tänään kotiin, tulee liian pitkä tauko äidillä olla erossa isommasta. Ikävä on!

tiistai 3. tammikuuta 2012

Neiti eristyksessä

Iltapuhteena kurvasimme jälleen päivystykseen. Neidillä heilui lämpö 37,4 - 37,6 välillä. Vointi on muutenkin ollut parin päivän ajan epämääräinen. Johonkin on koskenut; silmiin tai päähän. Pikkuinen kun on painanut sormilla silmiään. 37,5 ylittäminenhän tietää meillä heti reissua päivystykseen.

Aamulla oli kotisairaanhoitaja napannut verikokeet, joten niistä nähtiin veriarvojen olevan ok-tasolla. Hematologia konsultoitiin asiasta ja epäilyksenä sepsis/tulehdus katetrissa :( Veriviljelyt on nyt otettu ja kahdet antibiootit aloitettu. Aamulla otetaan vielä crp, jotta nähdään mihin suuntaan tulehdusarvot lähtevät.

Kurjalta tuntui jättää pieni taas yksin osastolle. Kympillä kun ei anneta yöpyä. Huoli myös painaa rinnassa. Toivottavasti ei ole mitään vakavaa. Älä vain ole mikään sairaalabakteeri. Yön pimeät tunnit ovat varsin otollista alustaa kaikenlaisille peloille ja huolille.

Aamusta isi kiiruhtaa Neidin luokse. Äidin oloa sairaalassa rajoittaa tuo tissitakiainen. Sekin seikka painaa mieltä alaspäin. Alkaa pikku hiljaa tuntua etten kohta kuulu Neidin elämään. Sairaalassa kun tuota aikaa Neiti joutuu viettämään väkisin ja en pääse tissitakiaisen takia mukaan. Tänään, kun kerroimme Neidille sairaalaan lähdöstä, hän toivoi äidin lähtevän mukaan. Onneksi saimme illan järjestettyä niin, että se onnistui.

Voi, toivottavasti tästä ei tule pitkä reissu ja Neiti selviää nopeasti ja kunnialla kotiin!