Sairaalaseikkailu

Sairaalassa pyörähdetty. Vuorossa oli kuukausittainen lyp. Jännitykseltä ei tälläkään kertaa säästytty. Hetalkuunsa huomattiin, että katetri on totaalisen täydellisen tukossa. Ei inahtanutkaan. Tippakin olisi pitänyt saada kiinni, aikanaan olleen hypoglykemian takia. Paastota ei siis saisi pitkään ilman tippaa.

Onneksi nukutussalissa muutettiin päiväjärjestystä ja Neiti pääsi seuraavaksi listalle. Hoitaja tuli sanomaan, että Neidille laitetaan sitten osastolla odottaessa viggo. Neidille, jonka suonia ei viimeksi meinattu löytää edes nukutuksessa. Kylmä hiki puski pintaan, kun kuvittelin sitä ronkkimista ja pistämistä mikä oli taas luvassa. Eiei, ei saa Neitiä moisella kiusata. Anestesialääkäri kaikeksi onneksi päätti, että hän laittaa tipan, koska siinä on ollut hankaluuksia. Niin se pieni sitten haettiin saliin ja äitiä kylmäsi tosissaan tiedossa oleva operaatio. Itkuisena soitin isille, että meidän pientä taas kiusataan ja takaisin taidan saada punasilmäisen ja itkuisen tytön.

Puolentoista tunnin päästä sain tytön takaisin. Ja ihan mahdottoman pirteänä. Silmät oli kirkkaat, ei yhtään itkuiset eikä yhtään sen näköiset, että olisi ollut nukutuksessa. Ihana anestesialääkäri oli päättänyt humauttaa kaasulla toisen ensin uneen ja vasta sitten laittaa viggon. Ja, koska kaasua käytettiin nukutukseen, ei unimaitoa tarvittu suoneen yhtä paljon lyppiä varten, joten Neiti tokeni nopeasti operaatiosta. Huojentunut oli olo uutisesta.

Katetria sen sijaan ei saatu toimimaan. Sitä oltiin liuotettu raa'alla hepariinilla ja puristeltu ja ihmetelty. Ei tulosta. Jollain konstilla oli katetriin saatu noin kolme milliä hepariinia vielä kerran ennen kuin Neiti palautettiin äidin hoiviin. Sillä välin kun söimme ja seurasimme Neidin vointia kotiin pääsy mielessä, annettiin hepariinin vielä kertaalleen muhia. Ja se lopulta tepsi. Katetri aukesi! Huh helpotusta.

Sairaalassa seurailin tuon neitokaisen touhuja. Ihana oli sivusta seurata kuinka hän puuhasi muiden lasten seurassa erottumatta sen kummemmin joukosta. Voimien palautuminen on palauttanut meille sen normitytön, tavallisen, puuhakkaan kolmivuotiaan. Sydämenkin pakahtumista oli luvassa kun äiti palasi tauolta takaisin osastolle. Neiti se kävellä tepsutteli minua vastaan osaston käytävällä. Sydän melkein halkesi ylpeydestä ja onnesta. Meidän Neiti. Kävelevä Neiti.