maanantai 30. toukokuuta 2011

Hurrrrjan hauska päivä

Tänään on tapahtunut paljon. Iloisia asioita. Aloitetaan aamun saldosta. Meidän "en taida ikinä oppia kävelemään"-Neiti otti tänään ensimmäiset haparoivat askeleensa niin, että piti minua käsistä kiinni. Aikaisemmin on otettu ns. kukon askelia (näyttää venäläisten sotilaiden marssilta) ja kainaloista on pitänyt tukea. Nyt ollaan sitten pitkin päivää otettu muutama askel silloin tällöin. Kyllä on ollut Äidillä ja Isillä nauru ja hymy herkässä ja Neiti on kuullut kehuja varmaan viikon edestä.

Iltapäivällä oli luvassa Kympin lasten järjestämä Huimala-seikkailu infektioriskin lapsille. Neiti hihkui intoa jo autossa. Takapenkiltä kuului tasainen hihitys ja hyvä kun turvavöissä pysyttiin kun pompittiin ja heiluttiin. Huimalan ovella alkoi viittominen: "pomppimaan, pomppimaan"! Eihän se auttanut kuin suunnata ensimmäiseksi trampoliiniin. Sinttikin sai masussa kyytiä kun pompittiin Neidin kanssa naamat virneessä.

Huimalassa Neiti jatkoi vanhempien yllättämistä. Hän päätti alkaa ryömimään. Meidän pikku Peppukiitäjämme, joka ei ole koskaan osoittanut kiinnostusta moiseen liikkumistapaan. Ja ihan oikea oppisesti vuorottelemalla. Ryömimistä kokeiltiinkin sitten vähän siellä sun täällä. Seuraava yllätys tuli, kun Neiti vallan omatoimisesti kiipesi trampoliiniin istumaan. Ja kun kerta kiipeilykin keksittiin, niin pitihän se sitten kiipeillä muuallakin. Kiipeilytelineiden tasoilta toisille päästiin ihan itse ja puoliympyröistä tehtyjä portaitakin noustiin.

Kyllä siinä jo olikin yhdelle päivälle uusia taitoja kerrakseen. Varmasti yksi iso motivoiva tekijä oli uusi ja inspiroiva ympäristö. Tutkittavaa ja tekemistä oli yllin kyllin. Täällä kotona kun on moneen kertaan ja kyllästymiseen asti nurkat koluttu. Pohdittiinkin Isän kanssa, että taidot olisivat jo varmasti tulleet aikaisemminkin, jos Neiti vain voisi elää normaalia pari vuotiaan elämään. Ilman hyvin rajoittunutta elinympäristöä. Kyllä se jo lapsenkin luontainen halu ja into tutkia ja tehdä pikku hiljaa hiipuu, kun päivästä toiseen ilman leikkiseuraa samoissa nurkissa pyörii. Onneksi näitä tapahtumia järjestetään myös infektioriskin lapsille. Tapahtumat ovat kultaakin arvokkaampia lapselle, jotka jäävät paitsi normaalista elämästä.

Hurvittelu jatkuu. Huomenna on luvassa nukketeatteri!

lauantai 28. toukokuuta 2011

Hurvittelulauantai

Saatiin Kympin lääkäriltä lupa mennä Linnanmäelle ja Korkeasaareen! Päätimme heti ottaa ilon irti luvasta ja tänään vierailimme Linnanmäellä.

Kyllä siellä oli Neidillä ihmettelemistä. Vuoteen emme ole nähneet kuin sairaalan henkilökuntaa, isovanhempia ja terapeuttejamme. Kovin on ollut kapea meidän vierailijoiden joukko eristyksen takia. Kotinurkkia kauemmaksi ei kovin montaa kertaa olla päästy. Silmät olivat teelautasen kokoiset ja Neiti istui aivan hiljaa rattaissa pään pyöriessä joka suuntaan. Jännittävää selvästi oli kun yhtäkkiä on ympärillä ihmisiä ja hälinää ja mölinää.

Parissa laitteessakin käytiin, mutta tällä kertaa kaikki energia meni väkijoukon ihmettelyyn. Väsykin tuli tosi nopeasti, niin paljon oli uutta yhtäkkiä sisäistettävänä. Tiedossa on siis uusi reissu Lintsille, jotta päästään loppuihinkin laitteisiin hurvittelemaan.

Eristys on siis jo jättänyt jälkensä Neitiin. Ihmisiä on opittu arastelemaan. Kaikki vieraat ihmiset kun ovat joko lääkäreitä tai sairaanhoitajia, jotka aina tekevät jotain kurjaa. Jopa muita lapsia jo arastellaan ja häädetään pois. Eristyksen loputtua on kova opettelu, jotta huomataan inhottavien hoitajien olevan se vähemmistö ihmismassasta. Nyt kun hoidot ovat jo keventyneet ja sitä myötä soluarvot pysyvät paremmin ylhäällä, täytyy alkaa kulkemaan hieman enemmän ulkosalla myös ihmisten ilmoilla. Jotta pikku hiljaa taas totutaan ympärillä pyöriviin ihmisiin ja hälinään.

Ensi viikolla jatkuu ympäröivään maailmaan tutustuminen. Maanantaina on taas Kympin lasten Huimalapäivä. Tiistaina on taasen infektioriskin lapsille nukketeatteri Lastenlinnassa. On kyllä ihan huippua, että tälläisiä järjestetään infektioriskin lapsille, jotta kotiympyrää pääsee satunnaisesti laajentamaan. Siitä iso kiitos ja kumarrus tapahtumien järjestäjille!

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Viikko 30

Terveiset neuvolasta. Kaikki oli sillä rintamalla hyvin. Sydänäänet kuului heti ja tomerana. Vähän spurttailtiinkin kuuntelun aikana. Meidän Sintti kun tuntuu olevan aamu-uninen ja nukkuu aamupäivät. Illalla alkaa sitten myllerrys ja melskaus. Niin, että Isikin jo näkee liikkeet mahan päälle selvästi. Yökyöpeli siis tulossa!

Maha jatkaa kasvuaan omalla käyrällä. Tällä kertaa sf-mitta oli 32 cm, vastaten viikon 36 keskikäyrää. Ilmankos minulta on lukuisia kertoja viime aikoina kysytty, että pianko sinä synnytät. Ultrassa on kuitenkin todettu Sintin vastaavan viikkoja ja lapsivettäkin on edelleen normaalisti, joten käyrien annetaan mennä missä menee. Mahan kokoa kasvattaa myös tämä kuuluisa tilanne massussa, Sintti kun ei pääse laskeutumaan alas, vaan asustelee kylkiluiden tuntumassa.

30+2

Hemoglobiini oli surkea: vain 107. Ostin nyt kokeeksi apteekista rautatabletteja ja optimistina kuvittelen pystyväni niitä syömään. Katsotaan kuin naisen käy. Perinteisesti en niitä ole pystynyt syömään, vaan tilanne vatsassa on sen jälkeen katastrofaalinen. Viime raskaudessa pystyin juomaan "rautamehuja", mutta tässä raskaudessa maha ei ole kestänyt niitäkään. Olen pyrkinyt syömään rautapitoisia ruokia: kvinoa, tummaa leipää yms yms. Odotan kuin kuuta nousevaa kotimaisia mansikoita. Silloin alkaa hemoglobiinin kohotus -spurtti!

Painoa oli tullut vaivaiset 200 grammaa edellisestä kerrasta. Makean vähentäminen on tepsinyt, vaan pikkaisen enempi kyllä voisin syödä ruokaa. Kovin surkealta tuo painon nousu kuulostaa. Koko raskausaikana paino on noussut pikkuisen vajaa seitsemän kiloa. Vaikkakin tuota ylipainoa on masennuksen jäljiltä matkassa mukana, olisi varmasti sikiön kannalta hyvä, että viikossa pikkuisen enemmän tulisi kuin tuo 50 g. Terkkari ei onneksi vaikuttanut kovin huolestuneelta, hämmästyneeltä ennemminkin. Sintti kun on kasvanut niin kuin pitää.

Tästä eteenpäin onkin neuvolakäynnit jo kahden viikon välein. Reippaasti varasimme jo koko loppuraskauden käynnit neuvolaan. Päätimme luottaa siihen, että Sintti pysyy matkassa loppumetreille saakka. Vaikka terkkakin sanoi, että kyllähän tässä riskinsä on, että aikaisemmin ulos tullaan.

Juhlistimme tänään koko perheen voimin yhden etapin saavuttamista: viimeinen raskauskolmannes käynnistyi tällä viikolla ja raskaus on edennyt seuraavalla kymmenelle. Kävin hakemassa läheisestä leipomosta porkkanakakun ja sitä olemme tyytyväisinä mutustaneet. Tästä eteenpäin olen onnellinen jokaisesta saavutetusta viikosta. Vaikkakin toivon hartaasti, että vähintään viikolle 35 pääsisin. Silloin olisi jo mahdollista selvitä lyhykäisellä sairaalareissulla. Yksi lapsi osastohoidossa mielestäni riittäisi yhdelle perheelle. Ja kun esikoinen on jo tuon paikan itselleen varannut, niin toivoisin tämän Pikku kakkosen selviytyvän ilman moista tästä syntymisen ihmeestä. Sanomattakin on varmasti selvää, että täysaikainen lapsi on kuitenkin se tavoite :)

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Sur-rur-rur

Ompelukone pääsi jälleen laulamaan. Pitkään onkin kangasnippu odottanut laatikon pohjalla inspiraatiota. Olen tuskaillut myös mahaani. Kuinka enää taivun kaavoja piirtämään lattialle? Kunnes sain ahaa-elämyksen. Nehän voi piirtää myös pöydän ääressä! Niin sitä on kaavoihinsa kangistunut, että tuommoisenkin asian tajuamiseen meni hetki :)

Tässä kuvia viimeisimmistä luomuksista. Kankaat ovat tosiaan sen aikaa laatikossa maanneet, että en kuolemaksenikaan enää muista mistä olen ne tilannut. Kaavat ovat viimeisimmästä Ottobresta (3/2011).


Mustekalapaita. Vielä tarvitsen harjoittelua, että tämä aplikointi kunnolla onnistuu. Ei ole jälki kyllä parasta mahdollista. Mutta Neidille paita kelpasi oikein hyvin.


Tästä tuli ehkäpä minun lemppari. Sopivan retro. Kangas on muistaakseni Myllymuksuilta. Helteitä odotellessä.


Tähän käytin kankaanjämiä. Kummastaakaan kankaasta ei olisi tullut kokonaista paitaa, joten päätin yhdistää ne. Silityskuva on tilattu netistä, mutta mistä? Sitä en muista.


Kissasetissä on hame ommeltu kiinni legginssien vyötäröön. Pysyy matkassa mukana eikä kipua kainaloon asti. Paidan kaulus jäi hieman römsöttämään. En ihan tarpeeksi venyttänyt huolittelunauhaa. Odottaa siis purkua ja uudelleen ompelua. Kissat on aplikoitu ja sen jälkeen olen painanut kangasväreille niile naamat ja täplät.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Ultrassa jysähtää

Sinttirintamalla puhaltaa uudet tuulet. Tilanne kohdussa on kehittynyt eikä välttämättä parempaan suuntaan.

Tänään olin siis jälleen kasvuseuranta ultrassa. Sintti on kasvanut hyvin, kokoarvio oli 1260 grammaa. Pienellä uiskentijalla on edelleen asiat hyvin. Kiinnikkeen tilanne on sitten elänyt ja huonompaan suuntaan.

Kiinnike ei ole painunut kohti kohdun seinämää kuten toivottiin, vaan nyt se halkaisee selkeästi kohdun kahtia. Kiinnike on edelleen enemmän oikealla ja alhaalla. Hyvin lähellä sektiohaavaa. Napanuora on valahtanut kohdun pohjalle tuon kiinnikkeen alapuolelle, molemmin puolin kiinnikettä. Istukka ja Sintti majailevat kiinnikkeen yläpuolella. Tilannetta on hieman hankala sanoin kuvailla. Kiinnike jakaa tällä hetkellä kohdun kahtia, mutta kiinnikkeen paksuus ei ole kuin noin 5 mm. Se on onneksi myös niin alhaalla, että ei jaa kohtua sentään kahteen saman kokoiseen osaan, vaan toinen osa on selkeästi pienempi.

Mitä tämä nyt sitten merkitsee? Ainakin alatiesynnytys on poissa laskuista. Automaattisesti sektio. Kiinnike on tiellä. Samoin napanuora tarjoutuu ensimmäisenä ja niin ei tietenkään voi synnyttää. Se merkitsisi hapen loppumista Sintiltä. Istukan reuna on kiinnittynyt tuohon kiinnikkeeseen. Tällä hetkellä se ei haittaa istukan toimintaa, kyseessä on niin pieni osa istukasta. Mutta tuo reuna saattaa rueta repsottamaan ja silloin lisää riskiä, että istukka repeää irti. Kiinnikkeen pituus on onneksi Sintin päätä pienempi, joten lääkärin sanojen mukaan pää ei voi tuohon kiinnikkeeseen sotkeutua. Napanuora sen sijaan edelleen voi. Siksi on voimassa ukaasi mennä päivystykseen herkästi, jos on liikkeissä jotain poikkeavaa. Samoin kovien vatsakipujen takia tai jos alkaa supistelemaan.

Hyvin todennäköisesti tuo kiinnike on tullut sektion jälkeisestä kohtutulehduksesta ja kahdesta kaavinnasta, jotka olen joutunut läpikäymään. Sektiohaava ei ole kohdussa päässyt paranemaan kunnolla, vaan limakalvo on poikkeava siltä osin. Tämä tietää istukan kiinnittymisvaikeuksia, samoin kuin tuo kiinnike. Kaikeksi onneksi näin ei ole tällä kertaa käynyt. Matkalla kotiin minulle tuli mieleen, että tarkoittaako tämä nyt sitten lapsiluvun jäämistä tähän. Ensi kerralla yritän muistaa asiasta keskustella lääkärin kanssa. Itselläni on ollut pienenä haaveena kolme lasta. Mutta, vaikka lapsilupa tulisi lääkäreiltä kaiken tämän jälkeen, en tiedä kestääkö minun pääni enää yhtään raskautta ja lapsen yrittämistä. Olen yksinkertaisesti niiiiiiiiin väsynyt tähän ainaiseen vastoinkäymisten sumaan. Arpikudos kohdussa lisää keskenmenoriskiä ja se on valtavan iso mörkö minulle. Kolme keskenmenoa läpikäyneenä en jaksa yhtään kertaa enää sitä pettymystä ja tunteiden aallokkoa mikä siitä seuraa. Lisäksi alkuraskaus on pelottavaa aikaa keskenmenoa jännittäessä. Liian pelottavaa. Paukut tähän kaikkeen on jo käytetty. Alan pikku hiljaa kaivata sitä tasaista, rauhallista elämää. Sitä, mitä normaalisti lapsiperheessä eletään. Ilman leukemiaa ja ilman riskiraskautta.

Jos joku lupaisi minulle 100% varmaksi, että kaikki menisi seuraavalla kerralla hyvin, saattaisin jaksaa vielä yhden raskauden. Mutta kun tuota ei voi kukaan luvata. En usko enää siihen, että todennäköisempää on kaiken menevän hyvin. Olen joka kerta ollut siellä marginaalin väärällä puolella. Ihan joka kerta. Olemmekin vitsailleet ystäväni kanssa, että jonkun tilastomatemaatikon pitäisi jo laskea kuinka todennäköistä tämä on: olla aina siinä vähemmistössä.

Mielessäni olen kiittänyt sitä, että kaikki kaavinnat on tehty pakon edessä. En siis ole itse päättänyt keskeyttää raskautta. Tässä tilanteessa se aiheuttaisi valtavat itsesyytökset. Jo nyt nuo kaavinnat mietityttää, vaikka ne on ollut pakko tehdä. Lääkärikin tähän totesi, että se on ollut pakko tehdä, mikä on ollut pakko tehdä.

Toinen mikä minua harmittaa kovasti on tuo sektio. En vain olisi halunnut millään joutua siihen uudestaan. Vaikka paraninkin hyvin ensimmäisestä sektiosta, odotan uutta pelonsekaisin tuntein. Muistan edelleen kuinka kipeä tuo haava ensimmäiset päivät olivat. Kuinka kyljen kääntäminen on todellinen operaatio, saati sitten että pääsi ylös sängystä. Minua harmittaa myös, etten pääse tälläkään kertaan ponnistusvaiheeseen. En edes supistusvaiheeseen tässä tapauksessa. Kaikeksi onneksi Neidin synnytys aloitettiin normaalisti alateitse, joten tuon avautumisvaiheen olen kokenut. Mutta koen epäonnistuneeni siinä, etten pysty lapsiani synnyttämään alateitse. Ehkä on hieman omituista haluta kokea sekin kerran elämässään, mutta niin vain olisin halunnut. Mennä sen tavallisen kaavan mukaan. Tämä sektioasia harmittaa minua tällä hetkellä koko tilanteessa kaikkein eniten (koska onneksi Sintin tilanne on tällä hetkellä hyvä). Mutta eihän tässä ole kahta sanaa asiasta. Näin on tehtävä, Sintin hyvinvointi ennen kaikkea. Mutta työsarkaa minulla on päästä tämän asian yli.

Akuutti tilanne ei onneksi ole ja seuraava seurantakäynti on kesäkuun alussa. Nyt on jalat ja kädet ristissä, että päästään tuonne asti ilman että tulee mitään kommervenkkejä. Silloin on viikkoja kasassa jo 32. Jos jostain syystä joudutaan sektioon tuolloin, niin raskaus on jo 30 paremmalla puolella, mikä on Sintin kannalta hyvä. Tietenkin toivon raskauden menevän niin pitkälle kuin mahdollista. Vähintään viikolle 38. Mutta kun tilanne on mikä on, niin jokainen alkava viikkon on juhlan paikka ja tietää Sintin kasvulle ja kehitykselle hyvää.

torstai 12. toukokuuta 2011

Pyöräretki

Meille kotiutui polkupyörä. Pyörä, mihin saa kiinnitettyä istuimen Neitiä varten. Isi ja pikku-Pirpana lähtivät heti koeajelulle. Asianmukaisesti kypärät molemmilla päässä. Hauskaa pyöräretkeä molemmille!

Ajakaa varovasti!

tiistai 10. toukokuuta 2011

Karmea käveleminen?

Tänään jälleen törmäsin siihen. Rakastamaani lauseeseen: "Kyllä sä vielä kiroat kun Neiti kävelee." Tällä kertaa asialla meidän hieman omituinen viittomaopettaja. Emme edes jutelleet koko kävelemisestä, kun hän yhtäkkiä totesi, että ensi kesänä sinä sitten kiroat kun Neiti kävelee. Selitin hänelle, että en taida kirota. Jos kohta olen kolme vuotta odottanut, että Neiti oppii tuon taidon, joka on niin kovin luonnollinen liikkumistapa ihmisille, niin sitä päivää minä en kiroa. Harva ihminen ihan aidosti toivoo ettei hänen lapsensa vielä kaksi ja puoli vuotiaana kävele. Miehenikin sanoi hänelle, ettei hän sitä koskaan kadu, että Neiti taidon oppii. Noh, tämä olisi mennyt vielä kömpelönä yrityksenä meitä lohduttaa, mutta kyseinen ihminen päätti rueta inttämään meidän kanssa asiasta. Kuinka hän on varma, että vielä kiroamme kävelemistä.

Tähän päivään mennessä Neitimme ei sellaista taitoa ole oppinut, jota olisimme kironneet. Uhmaamisenkin toivotamme tervetulleeksi. Se osoittaa Neidin kehittyvän ja edistyvän. Iloitsemme näistä edistysaskelista, jotka eivät missään nimessä ole itsestään selvyyksiä. Totta kai minuakin harmittaa, kun kastelukannu on vedetty pöydältä lattialle kun sotkua siivoan. Silti en kiroa, että Neiti osasi kiivetä pöytää vasten ja keksi tuon kannun päällensä vetää. Kun vedän hetken henkeä, olen itseasiassa ylpeä hänestä ja keksitystä tempusta. Sotku harmittaa, ei opitut taidot ja mielikuvituksen käyttö.

Tavislapsen äitinä hänen on ehkä vaikea käsittää tätä asiaa. Hänen lapsillaan kun taidot ovat tulleet itsekseen. Ajallaan. Meillä taitojen eteen on usein tehty kuukausia töitä. Varsinkin näiden motoristen taitojen eteen. Olemme oppineet iloitsemaan hyvin pienistäkin edistysaskelista. Asioista, joihin tavisten vanhemmat eivät luultavasti edes kiinnitä mitään huomiota.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Leikin hurmaa


Neidin huoneesta kuului melkoinen sepostus ja kun menimme kurkkamaan, niin melkoinen näky oli vastassa. Mahtaakohan ainuttakaan lelua olla omalla paikallaan?

perjantai 6. toukokuuta 2011

Vapaahetki

Pikku-Neiti kurvasi Mummin matkaan yökylään. Piiiitkästä pitkästä aikaa. Lähemmäs vuosi on mennyt, että yökyläily on onnistunut.

Äiti ja Isi vilkutti pihalla, kun Nappula istui takapenkillä ja lähti reissuun. Itkuhan se pääsi Äidiltä kun auto hävisi näkyvistä. Aivan kuin joku olisi vienut palan sydämestä ja sielusta mennessään.

Nyt istuskelemme ja nautiskelemme rauhaisesta olemisesta. Soijamakkarat tiristettiin grillissä ja nautiskeltiin terassilla ilta-auringon lämmössä. Ajatus kuitenkin harhailee jatkuvasti Neidin luokse. Kuinka pienellä menee? Tämän on tainnut saada aikaan leukemia. Menettämisen pelko on kolkutellut takaraivossa. Välillä lujempaa, välillä vaimeampana. Napanuora on kiristynyt pikku hiljaa huomaamatta. Neidistä on vaikea päästää irti.

Parhaani mukaan aion kuitenkin nauttia tästä vapaasta hetkestä. Suunnitelmissa on nukkua aamulla rauhassa ja sitten suunnata aamukahvin kanssa terassille istumaan. Kunnes onkin jo kiire hakemaan Nappula hoidosta ;)

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

EdistysASKELIA

Olemme tänään varsin ylpeinä vanhempina todistaneet ensimmäisiä haparoivia sivuaskelia! Yritystä on jo ollut, mutta tyyli on ollut enemmänkin Mc Hammerin tanssityyliä matkiva. Jalkoja on hivutettu lattiaa pitkin. Nyt uskalletaan jo tehdä painon siirtoja ja vähän nostaakin. Meidänkin Neiti vielä kävelee joku päivä!


tiistai 3. toukokuuta 2011

Viikko 27






Maha se jatkaa kasvuaan ja omaa elämäänsä. Kokoa alkaa olla jo kiitettävästi. Tämä kuva on viikolta 27+1.


Viime viikolla (26+3) oli jälleen neuvola. Sf-mitta oli kiitettävät 28 cm. Käyrät eivät siis riitä enää ollenkaan. Huvikseni katsoin, että vastaa viikon 28-29 yläkäyrää ja viikon 31 keskikäyrää.

Mahan kokoa ei kuitenkaan jäädä neuvolassa ihmettelemään, koska Sintti on joka tapauksessa kasvuseurannassa. Tällä hetkellä pieni Masuasukki vastaa viikkoja ja lapsiveden määräkin on normaali. Olen vain siis sen mallinen, että maha puskee ulospäin. Suolen mutkat taitavat olla kummassa järjestyksessä.

Olotila on myös sen mukainen, että mahalla on kokoa. Sintin koti alkaa heti rintojen alta pyöristymään. Happi meinaa välillä loppua tosissaan, kun maha painaa keuhkoja. Ruokaakaan ei mahaan passaa liikaa laittaa tai närästys on sen mukainen.

Hieman pelonsekaisin tunnelmin odotan mahan kokoa loppu raskaudessa ;) Olen kuitenkin toiveikas, että kasvu tasaantuu tässä raskauden edetessä ja koko pysyy inhimillisenä. Muuten tarvitsen kohta kottikärryt mahan kuskaukseen :)

maanantai 2. toukokuuta 2011

Oma koti kullan kallis

Pääsimme lauantaina kotiin tämän kertaiselta osastoreissulta. Kaikki on mennyt paremmin kuin odotettiin. Me kun pelkäsimme minkälaiset sivuoireet tulevat lääkkeen noston johdosta. Neiti on kuitenkin ollut pirteä ja jaksanut leikkiä. Pientä neuvottelua ruokailun suhteen on ollut ilmassa, mutta vain kerran on tullut samaa reittiä takaisin! Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen.

Näimme pitkästä aikaa sairaalan oman fysioterapeutin. Juteltiin hänen kanssaan pitkät pätkät hoitojen vaikutuksesta kehitykseen. Hän sanoi, että hoitojen jälkeenkin voi mennä pitkään ennen kuin lapsi kunnolla jaksaa ja pysyy muiden ikäistensä perässä. Hoidot ovat niin rankkoja. Hän oli yllättynyt, että Neiti jaksaa seistä ja on jopa jo noussut muutamia kertoja aivan itse seisomaan. Hän oletti, että vielä mentäisiin vain lattiatasossa.

Tuon jaksamattomuuden ja väsähtämisen allekirjoitan. Neiti jaksaa kyllä leikkiä ja ihmetellä, mutta sitten väsähtää aivan yks kaks ja pyytää nukkumaan. Välillä pötköttelemme hetken aikaa tai katsomme telkkaria. Neiti keräilee voimia ja sitten taas jaksaa hetken aikaa leikkiä. Television katselussa on tullut annettua vähän periksi. Me vanhemmat kun emme itse juurikaan telkkaria katso ja olemme pitäneet Neidilläkin sen aisoissa. Emme pidä telkkaria koko ajan päällä, vaan iltaisin olemme antaneet jonkun aikaa töllöä katsoa. Nyt kuitenkin Neidin jaksamisen takia on tullut enemmän katsottua telkkaria. Maisa Hiiri ja Teletapit ovat tällä hetkellä suosikkeja. Niitä pyydetään kun väsy iskee.

Nyt palaudumme koko poppoo osastoreissusta. Vaikka vanhemmille ei sytostaattia annetakkaan, vie reissu aina mehut meiltäkin. Muutama päivä menee, että palautuu. Mutta koti on aina koti. Tänne on joka kerta yhtä mukava tulla sairaalareissun jälkeen, vaikka väsyneenäkin.