perjantai 28. lokakuuta 2011

Pirteä päärynä

Kevyempiin aihesiin, sillä arki rullaa kaiken tämän keskellä. Siitä pitävät lapset huolen.

Pikku Pirpana on saavuttanu neljän kuukauden eletyn iän rajapyykin ja se tietää kiinteiden aloitusta keskosstartin käyneellä lapsukaisella.




Tämä nappula aloitti maistelun päärynällä. Ja ihmetys oli suuri: "Mitä tämä nyt oikein on?" Ja onko tätä nyt aivan pakko nielaista? Mutta hetken ihmettelyn jälkeen alkoi päärynä maistua ja syöminen olikin varsin hauskaa puuhaa.

Nyt on keretty jo maistelamaan myös bataattia ja luumua. Molemmat ovat menneet aivan yhtä hyvällä ruokahalulla kuin päärynäkin. 

Tällä kertaa on kiinteiden aloitus ollut paljon rennompaa kuin isosiskon kohdalla. Silloin tavasin etukäteen tarkkaan kaikki säännöt ja suunnittelin milloin annan mitäkin. Nyt mennään paljon rennommin rantein. Muutamien ruoka-aineiden kohdalla on tarvinnut kerrata milloin niitä saikaan ottaa mukaan ruokavalioon, vaan muuten mennään siten kuin hyvältä tuntuu. Jos huomenna on porkkanan oloinen päivä, silloin otamme porkkanan huomenna kuvioon. Vaan jos olo onkin enemmän kaalimainen, saatammekin kokeilla parsakaalia. 
Pääasia on, että Pirpana tykkää syömisestä!

torstai 27. lokakuuta 2011

Elämä jatkukoon?

Valtava ahdistus on ollut seurana viime päivinä. Varsinkin iltaisin. Se käpertää minut kasaan ja tekisi mieli repiä sydän paljain käsin rinnasta saadakseen hetken helpotuksen. Hengittäminen on hetkittäin raskasta ja hengitettävä ilma tuntuu tunkkaiselta, paksulta.

Onneksi päivän askareet tuovat oloon jossain määrin helpotusta. Ahdistus on vain kolkuttava tunne taka-alalla, poistumatta kuitenkaan kokonaan. Neitiä on halattava ja syliteltävä vähän väliä. Yritän painaa nämä hetket mieleeni ja tallentaa muistiini. Jotta muistaisin lapseni juuri tuollaisena. Iloisena, leikkivänä ja kauniina. En huonona, täynnä piuhoja ja letkuja ja hyvin sairaana.

Mutta sitten koittaa ilta ja hiljaisuus. 

Neiti on ollut nyt kovasti äidin perään. Iltaisin pitää päästä kainaloon kupottamaan ja päivälläkin on sylittelyhetkiä. Ikään kuin hänkin heittäisi hyvästejä. Järjellä kuitenkin tajuan hänen todennäköisemmin reagoivan vanhempien ahdistukseen.

Pikkusisko roikkuu tässä kaikessa mukana. Hän on aivan paitsiossa. Tämä tunneaallokko ja ahdistus on niin kuluttavaa, että aivot käyvät pitkälti tyhjillä eikä siellä liiku muuta kuin Neidin tilanne. Se on heti mielessä kun silmänsä unilta avaa. Ja illalla kun päänsä tyynyyn painaa. Pieni kaipaisi seurustelua ja höpöttelyä. Huono omatunto seuraa matkassa pienen takia. Sääli häntä kohtaan millaisen alkustartin hän joutuu kokemaan.


tiistai 25. lokakuuta 2011

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

PCR:n tulokset

Pikainen päivitys. PCR:n vastaukset tulivat ja ne olivat negatiiviset! Iiiiiso huuuuuooooookaaaussss. Muutokset siis olivat terveen solukon muutoksia.

Nyt voisi tämä elämä hetkeksi todellakin rauhoittua. Tälläinen aallokko on todella kuluttavaa. Kättärin psyk.sh sanoi minulle, että pitkäaikaisessa stressissä on tyypillistä, että elimistö reagoi täysillä kaikkeen stressiin. Oli se sitten todellisuudessa pientä tai isoa. Tämän olen huomannut. Mittari on heti satasessa ja pirujen kuvat alkaa ilmestymään seinille. Tosin tätä stressiä en kyllä nyt ihan pieneksi luokittelisi. Onneksi se on nyt takana.

Nyt tissitakiainen haluaa telakoitumaan. Velvollisuudet kutsuu.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Jännitysnäytelmä jatkuu

"Jäännöstaudin mahdollisuutta ei voi täysin varmuudella poissulkea. Näytteessä on pieni määrä (0,04%) hieman korkeamman CD10-ilmentymän omaavia CD34+CD19+ soluja, mutta saattavat edustaa myös hajasirontaa normaaleista varhaisista B-soluista eikä jäännöstautia.

B-soluregeneraation käynnistyttyä potilaalla ei ole optimaalista virtaussytometristä seurantamarkkeria (ts. mahdollinen jäännöstauti ei välttämättä ole erotettavissa varhaisten B-solujen joukosta), joten hoitovaste jää arvioitavaksi sytomolekyyligeneettisten tutkimusten perusteella."

Että sellaista. Jotain löytyi lypistä, mutta mitä. Nyt odotetaan PCR:n tulosta. Siitä nyt pitäisi sitten lopultakin selvitä missä mennään ja onko jäännöstautia tai uusimista. Jos oikein hyvä tuuri käy (hahhah, ai meille....) niin saamme tietää jo huomenna, mutta todennäköisesti menee keskiviikkoon-torstaihin.

Rehellisesti. Mä alan olla todella loppu tähän ikuiseen aallokkoon ja kakan niskaan satamiseen. Mulla ei enää vain ole voimia tähän. Milloin saa luovuttaa? Mitä sitten kun ei vain jaksa? Ja ennen kaikkea. Miksi hel****tissä koko ajan pitää meidän perheen olla maalitauluna? Olemme saaneet jo enemmän kuin tarpeeksi.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Äiti-tytär päivä

Pienokaisen syntymän myötä äidin ja isomman tytön omat yhteiset hetket ovat olleet vähissä ja lyhykäisiä. Tissitakiainen kun on vaatinut oman osansa, äänekkäästi. Päätin tehdä korjausliikkeen ja viettää aamupäivän yhdessä Neidin kanssa. Kaksistaan. Vaikkakin tuo reissu oli samalla sairaalareissu.

Neidin hymy oli leviä, kun hän aamulla huomasi, että tällä kertaa, pitkästä aikaa, lähteekin äiti hänen kanssaan sairaalaan. Isi ei saanut edes pusua lähtiessä, vaan huidottiin kiivaasti pois ja vilkutettiin. "Minä menen nyt äidin kanssa."

Taksi matka hölpötettiin ja pölpötettiin iloisesti. Neiti tutustutti äidin matkan varren nähtävyyksiin ja ihmeisiin. Oravakin viitottiin tavoilleen uskollisesti. Niin kuin aina taksimatkalla sairaalaan. Mutta vain mennessä. Vanhemmilla ei ole mitään havaintoa miksi tuo orava aina viitotaan.



Neiti oli nukutuksessa ensimmäisenä vuorossa. Lyp napattiin ja pian sain tytön takaisin osastolle. Pöllähtäneen näköinen neitokainen istuskeli kainalossani ja hypisteli kättäni ja peittoa. Istuimme hiljaa ja nautimme toistemme läheisyydestä. Pian alkoi isoimmat lääkehöyryt hävitä ja leikki  voitti rötköttelyn.

Pääsimme ulos käymään ennen kuin punasolut aloitettiin tiputtamaan. Neiti keinui hymy naamalla ja komensi äitiä laulamaan. Uudestaan ja uudestaan. Läpi käytiin Teletapit, Maisa hiiri, Hello Kitty ja monet muut. Järjestys oli tarkka ja montaa kertaa ei saanut samaa laulua laulaa peräkkäin. Oli keksittävä uusi. Lopulta alkoi äidin suu olla melkoisen kuiva hoilottamisesta ja palasimme sisälle.

Neiti nukahtikin melko pian sisälle päästyään ja nukkui loput pökkyrät unilääkkeestä pois. Pitkiltä unilta herättiin tukka pystyssä ja silmät ristissä. Meidän hidas herääjä oli entistä hitaampi myöhään menneiden ja lääkepöhnäisten päiväunien jäljiltä. Hieman huojuen istua tökötettiin ja tuijotettiin tyhjää. Kysyin: "Haluatko äidin kainaloon pötköttämään?" Läps läps = haluan. Siinä me sitten möllötimme, molemmat selällään sairaalan sängyllä. Pieni nyytti kainalossa tuhisten. Kehuin pikkuista Äidin Muruksi. Naamalle levisi niin valloittava ja muikea hymy. Neiti oli onnellinen. Juuri siinä, äidin kainalossa.


Illalla mummi kurvasi hakemaan meidät kotiin. Mumminkin korvaan piti laittaa kala. Ilmeisesti se toimi kuumemittarina. Kyseisellä kalalla oli tutkittu useamman ihmisen korvat sinä päivänä. Kotonakin oltiin Äidin tyttöjä. Isi ei kelvannut ollenkaan. Oli tuo päivä tarpeeseen, äidille ja Neidille. Vaikka sairaalassa sen vietimme.






P.S. Voin kertoa, että tissit huusivat hoosiannaa iltapäivästä eteenpäin. Pikku takiainen kun ei tehtäväänsä päässyt hoitamaan. Emme tienneet etukäteen, että punasolutkin tiputetaan samalla reissulla. Olisimme päivän järjestäneet jotekin toisin, imetyksen takia.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Alustavat tulokset

Saimmekin jo tänään alustavat tulokset. Mikroskoopilla katottuna luuydin näytti hyvälle!!!!!!! Kaikki solulinjat löytyy ja silmällä ei ilmeisestikään nähty syöpäsoluja!

Tokikin tuo näyte on lähtenyt vielä tarkempiin tutkimuksiin kuin tuo lääkäreiden tekemä mikroskooppitutkimus. Niistä siis voi vielä löytyä syöpäsoluja. Mutta mitään dramaattista uusiutumista ei ole tapahtunut.

Luuydin siis tuottaa soluja, mutta jostain syystä ne eivät pääse sieltä verenkiertoon. Lääkäri oli kovin kiireinen, joten en päässyt häneltä enempää kyselemään. Sunnuntaina aloitetaan siirtynyt sytostaattikuuri ja silloin kyllä nakitamme lääkärin mottiin ja tenttaamme oikein olan takaa.

Alustavat uutiset ovat siis hyviä! Kyllä vierähti iso osa painolastista jo hartioilta. Vielähän tämä tulos ei ole kiveen kirjoitettu, mutta lupaavalle näyttää.

P.S. Neidillekin määrättiin Fer-in-sol -rautalääke. Tauti on syönyt rautavarastot. Samat on mömmöt nyt molemmilla lapsilla :)

maanantai 10. lokakuuta 2011

Pommi

Raastava, sisuskalut nurin kääntävä pelko. Pelko lapseni tulevaisuudesta. Onko hän liian kaunis ja hyvä tähän maailmaan? Kyyneleet valuvat, valtoimenaan. En pysty niitä estämään.

Lääkäri soitti. Huomenna otetaan ylimääräinen lyppi. Äidinvaisto ei ollut väärässä. Jokin on nyt pielessä. Lääkärin sanoin: "Syynä VOI olla uusiutuminen." Se on pahin pelko. Nyt se on sanottu ääneen. Nyt se on myönnetty. Leukemia on voinut uusia.

En pysty sanoin kuvaamaan tätä tunnetta. Tätä pelkoa, tuskaa, ahdistusta ja epätietoisuutta. Toivon, toivon enemmän kuin kukaan voi ymmärtää ja on koskaan mitään toivonut, että kyseessä on jokin muu. Ja samalla pelkään niin, etten ole varmaan eläissäni näin paljon pelännyt.

Tuo kylmäävä tunne, että tämä tauti on lapseni kohtaloksi, vahvistui tämän myötä. Olisinpa väärässä! Voi, kun minä olisin väärässä. Tässä kohtaa en toivo mitään niin hartaasti.

Osastolle vai ei?

Tänään on luvassa jännitysnäytelmä nimeltään osastolle vai ei. Neidin veriarvot ovat edelleen seilanneet, pysyen enempi alavireisenä kuin ylävireisenä. Lääkitys on jälleen kerran tauolla, jotta arvoja saataisiin nostettua. Hemppakin roikkuu jo 80 pinnassa.

Huoli on taas nostanut päätään. Miksi ihmeessä arvot eivät nyt yhtäkkiä pysy kohdillaan? Tätä on jatkunut jo kuukauden päivät. Uusiminen kummittelee sitkeästi takaraivossa. En varmastikaan pääse tuosta ajatuksesta eroon ennen kuin seuraava lyppi on otettu. Onneksi aamun verinäytteet ottanut kotisairaanhoitaja lupasi jättää soittopyynnön lääkärille. Jospa saisin edes jotain vastauksia.

Tänään olisi tarkoitus aloittaa tämän hoitojakson viimeinen osastojakso ja sytostaattikuuri. Mutta, neutrofiiliarvot ovat olleet pielessä, joten emme tiedä miten tässä nyt käy. Iltapäivällä saamme tietää tuleeko lähtö osastolle vai pitääkö jäädä odottelemaan arvojen nousua. Olemme lähtökuopissa viitsimättä kuitenkaan vielä pakata valmiiksi.

Kovasti toivon, että arvot olisivat kohentuneet ja pääsisimme osastolle. Saataisiin lusittua tämä viimeinen sytostaattikuuri alta pois. Minulle tuo tietää osastoleskeyttä. Pienempi nappula kun ei saa tulla osastolle, edes käymään. En ole ihan varma kuka on kenellekin se infektioriski. Pienempi osaston potilaille vai sairaala pienelle. Ymmärrän kyllä tilanteen, mutta minulle se tietää harmia ja kovaa ikävää isommasta Neidistä. Yksinhuoltajuus pienelle vauvalle tulee taas tutuksi viiden-kuuden päivän ajan.

Korvikkeet on ostettu varastoon. Pullot odottaa vielä pesua. Tänään kokeilemme suostuuko tuo tarkan markan tyttö koko korvikkeeseen koskemaan. Pikkuisen on vielä maitoa pakkasessa pahan päivän varalle. Pumpulle ei juurikaan heru. Pumpulla saisin istua useamman kerran päivässä, että saisin edes yhden syöttökerran maidot Pirpanalle. Vaikka minun tekee jostain syystä todella tiukkaa tuo korvikkeen antaminen, koitan olla itselleni armollinen ja käyttää pumpulla istumisen sijasta aikani johonkin mukavampaan. Lienekö tuo keskosstartti tässä osana, että koen niin tärkeäksi äidinmaidon. Moista en murehtinut Neidin kohdalla. Silloinkaan kun en saanut pumpattua juuri mitään. Sen muutaman kerran, kun Neiti hoidossa oli, annoimme murehtimatta korviketta.

Me jännitämme täällä miten meidän käy. Peukut on pystyssä, jotta pääsisimme aloittamaan kuurin!

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tunnustusten jako

Ihan ensimmäiseksi pahoittelen, etten saa millään vaadittua määrää tunnustuksia jaettua. Tällä hetkellä ehdin seuraamaan aikas huonosti mitään blogia, hyvä kun saan omaani päivitettyä. Toisekseen minulta on riistetty kaksi blogia, jotka tuon tunnustuksen olisivat ansainneet eli Moon Mamman ja Paskan äidin blogit. Mutta sääntö taitaa olla, ettei takaisin tunnustusta laiteta.

Tässä kuitenkin tunnustukset. Vallan voitte valita kumpi tunnustus on kivempi :)

Jokihelmisimpukka. Kauniista blogista. Pidän hänen valokuvistaan, niistä välittyvästä tunnelmasta. Siksi toivoisin hänen ottavan vastaan tunnustuksen, jonka mukana tuli tehtävät valokuvineen.

Mimmistä mammaksi. Toinen keskoslapsen äiti valottaa meille elämäänsä ja arkeansa.


47 palasta. Uusi blogi, jossa äiti kertoo elostaan tuoreen Down-lapsen kanssa.

Näpäyksiä. Mietin kehtaanko jakaa, kun liippaa läheltä, mutta minkäs teet. Kauniita kuvia!

Inka Adeliina. Kaunis blogi lapsesta, jolla on myös yksi kromosomi enemmän.


Kiitos kaunis!



Olen saanut kaksi tunnustusta blogistani. Kiitoksia Moon Mamma ja Paska Äiti. Olen otettu palkinnoista!

Ensimmäiseksi Moon Mamman jakama tunnustus.


        1. Käsityösi, josta olet ylpein ja jota arvostat eniten? Liitä mukaan kuva.
        2. Kaunein rakennus, jonka olet nähnyt? Liitä mukaan kuva.
        3. Laulu, joka koskettaa sinua syvästi? Liitä linkki tai sanoitus.
        4. Minkä asian koet arjessasi raskaaksi?
        5. Mistä asioista nautit eniten arjessasi?

1. Oi, tämä vaihtelee kovasti. Tällä hetkellä lemppari on pienemmälle tekemäni Pingviini-toppahaalari. Mielestäni onnistuin toteutuksessa hyvin, en hutiloinut niin kuin toisinaan, kun ajattelen tekeväni tämän tästä äkkiä. Ja ennen kaikkea, malli on hauska. Se on Ottobren malli, muistaakseni vuoden 2010 syksy/talvi numerosta. Kuvassa huppu jää hieman pimentoon ja hupussa oleva nokka ei oikein erotu.


2. Pidän Gaudin arkkitehtuurista, jota voi ihastella eri puolella Barcelonaa. Ehkä eniten pidän hänen nimikkopuistostaan. Siellä tuli istuskeltua useamman kerran tuon kuukauden aikana, jonka kaupungissa asuin. Itse kaupunki ei sitten ole taas niitä minun Top 10:n pääseviä.

Tässä sisäänkäynti tuohon puistoon. 



Molemmat kuvat on lainattu interneetin ihmeellisestä maailmasta.


3. Voi apua! Tähän on vaikea vastata. Se vaihtelee niin paljon mielialan ja jopa vuoden ajan mukaan. En osaa sanoa yhtä ja oikeaa. Yksi bändi, joka on pidemmän aikaa ollut kärkisijoilla on Hurt. Masennuksen pahimpina aikoina se oli jopa yksi asia mikä piti minut järjissäni ja johon sain purettua omaa pahaa oloani. Moniin laulun sanoihin oli niin helppo samaistua. Mutta, tuolla bändillä on niin paljon hyviä lauluja, etten pysty nimeämään yhtä parasta. Ehdin vaihtamaan tämän laulun monta kertaa. Mutta, tässä yksi esimerkki heiltä.



4. Haastavia asioita arjessa? Leukemia. Se tuo ehdottomasti eniten haastetta meidän arkeen. Monella tapaa. Lääkitykset, sairaalajaksot, eristys, jatkuva terveydentilan tarkkailu yms. Kaikkeen kuitenkin tottuu eikä tuota tautia aktiivisesti arjessa koko ajan ajattele.

5. Yhdessä olosta. Pienistä hetkistä. Hymyistä. Lapsen riemusta, joka säteilee koko olemuksesta. Mutta myös niistä omista, hiljaisista hetkistä.

Sitten Paskan äidin jakama tunnustus. Kahdeksan satunnaista asiaa minusta.


1. En oikein pidä suklaasta. Varsinkaan tummasta suklaasta. Minusta se maistuu vetiselle.
2. Olen kova lukemaan. Nyt tämä vauva-aika on tuonut haasteensa siihenkin. Mutta vielä koittaa sekin aika, että pääsen takaisin normaalin rytmiini. Luen 40-50 kirjaa vuodessa.
3. En katso juurikaan televisiota. Olemme olleet pätkittäin ilman telkkariakin, useampaan otteeseen. Sitä kaipaamatta. Putkitelkkarin alkaessa yskimään, olimme viimeksi pätkän ilman telkkaria, kunnes minun isäni osti meille telkkarin. :) Ilmeisesti hän halusi katsoa meillä telkkaria ;) Litteiden telkkarien maailmassa olemme olleet varsin lyhyen aikaa.
4. Minäkin annoin nykytekniikalle periksi ja suostuin kokeilemaan e-kirjaa. Ja se pääsi yllättämään minut. Tykästyin. Aitoa, autenttista kirjaa ei silti voita mikään. Tuoksua, hypistelyä ja tuntua kädessä. Mutta saman toiseen maailmaan sukellus -fiiliksen saa myös e-kirjalla. Paon tästä maailmasta, arjesta, hetkeksi.
5. Haaveilen oman, unelmien talon rakentamisesta. Riittääköhän meillä joku päivä siihen rahkeet? Tällä hetkellä arki kaikkine kiemuroineen haastaa niin, että tuo projekti on aivan mahdoton sovittaa tähän yhtälöön.
6. Olen aivan auttamattomasti rakastunut tuohon hienoon lainaVolvoon, joka meillä tällä hetkellä on. Oman auton ollessa hoidossa, toivottavasti osaavissa käsissä. Niin paljon on ongelmia ollut meidän oman, uuden auton suhteen, että taitaa Bilia jo hyvitellä, kun antaa käyttöömme tuon 45 000 euroa maksavan auton. En uskonut olevani näin materialistinen. Enkä auto ihminen. Jos vain rahaa olisi ylimääräistä, jäisi tuo Volvo meille, empimättä. Nyt voin hetken leikkiä olevani rikas :D
7.  Minulla on karmea matkakuume. Tällä hetkellä kelpaa jo matka Tallinnaankin. Kunhan saisi irtioton arjesta. Valitettavasti se ei ole mahdollista Neidin tilanteen takia vielä vähään aikaan.
8. Salainen haave on oma talli. Haave, jota en luultavasti koskaan toteuta sen sitovuuden takia. Koska pidän myös matkustamisesta paljon ja lomittajaa tallin hoitoon ei ole helppo löytää. Liikkumisen vapaus vie siis voiton tuosta haaveesta. Mutta toisinaan leikittelen tuolla ajatuksella. Pihan perällä. oma pieni talli ja tarhassa nököttää ainakin yksi shetlannin poni. Haaveen toteuttamisen sijasta tyydyn lainahepoilla hevosteluun.

Tunnustukset jaan hieman myöhemmin. Nyt kutsuvat kotityöt ja pikkuinen tissitakiainen.

torstai 6. lokakuuta 2011

Tissitakiainen


Äidin haaveissa on yöuni. Nukkua yhtenä yönä yksi pidempi unipätkä. Toki edistystä on tapahtunut yöunissa. Alkuunhan tuo Pirpana syödä lutkutti puolentoista tunnin välein vuorokauden ympäri, aivan kuten isosiskonsakin. Kasvukin tuli tuossa vaiheessa melkoista tahtia, jopa 65 g päivässä, joten pakkohan se oli tankatakin. Pelkällä maidolla kun kasvaa. Pikku hiljaa syöttövälit ovat pidentyneet, nykyisin ovat noin kaksi-kolme tuntia. Yössä ensimmäinen unijakso on jo jopa viisi tuntia. Kun vain äitikin nukahtaisi aina samaan aikaan kuin Pirpana. Toisena haaveena onkin saada samanlaiset unenlahjat kuin vauvalla tai minun miehellä. Kun pään painaa tyynyyn tulee unikin.

Mieheni tarttui asiaan ja alkoi järjestämään äidille yöunta. Mummilta ja ukilta udeltiin varapatjaa. Nurkissa ei pyörinyt ylimääräistä, joten isovanhemmat suunnistivat kauppaan hakemaan moisen. Pakkanen tarkistettiin riittävän maidon varalta. Minäkin koitin lypsää lisää, vaan saalis on nykyisin kovin surkea. Pumpulle ei vain enää heru. Sovimme, että mieheni antaa ensimmäisen ruuan ja saisin nukkua tokaan ruokailuun asti. Alkuyön rytmi on säännöllisen jämpti. Ensimmäisen syöttö klo 01 korvilla ja seuraava 03 tietämillä. Siitä eteenpäin onkin ihan arvoitus kuinka yö sujuu. Toisinaan nappula nukkuu kuuteen asti kuin pikku enkeli kainalossa tuhisten. Useinmiten tissitellään, natistaan ja kitistään ja lopulta noustaan ylös klo 05.

Ilta koitti ja minä suunnistin onnellisena sängyn pohjalle. Korvatulpat korviin ja tartuin kirjaan. Tarkoituksena vaientaa päivän hulinat mielestä. Pikku hiljaa alkoi silmät luppaamaan ja kirjan teksti näkyä kahtena silmissä. Samaan aikaan alkoi itkukonsertti olohuoneessa. Huokaisin. Nousin ylös ja hain nappulan viereeni. Onneksi kello ei ollut vielä edes yhdeksää. Minä ehtisin vielä nukkumaan hyvän pätkän. Tissi suuhun ja Pirpana sammui lähes välittömästi.

Puoli pökkyräinen äiti kömpi isomman Neidin makkariin, jonne varapatja oli sijattu. Neitikin oli viimein nukahtanut iltahepulikäkätyksen kautta. Minäkin sain vihdoinkin painaa pään tyynyyn ja nukahtaa. Isillä ei käynyt yhtä hyvä tuuri.

Klo 23 napsahti pienemmän tytön silmät auki. Pari minuuttia ähellystä ja kitinää: "Ruokaa ja äkkiä!". Lämmityksen kestäessä tuon parin minuutin varoajan yli, alkoi jo kitapurjeet heilua. "Mikä on kun kestää?". Vihdoin maito oli valmista ja tyttökin rauhoittui. Mutta vain hetkeksi. Alkoi kahden tunnin itkuhuuto-torkun-kitisen-huudan uudestaan-torkun-kitapurjeiden esittely -kierre. Pirpana ei suostunut nukkumaan. Ei ilman äitiä. Minä havahduin toisinaan tuohon huutoon, mutta en riittävästi. Väsymys oli niin valtava. Enkä osaa sanoa montako kertaa ja millä aikajanalla.

Lopulta uppoutui minunkin väsyneisiin aivoihin, että tätä itkua on tainnut nyt jatkua aika kauan. Kömmin horjuen patjalta ja suuntasin vanhempien makkariin. Siellä kiljui pienempi tuskaisen näköisen isin sylissä. Välittömästi, kun Pirpana kuuli minun ääneni, katkesi myös itku. Vihdoin ne tissit tulivat takaisin. Taisi mennä kokonainen nanosekuntti, kun Pirpana sammui tissille.

Niin minä sitten nukuin sen samaisen unipätkän alkuyöstä kuten aina ja loppu yön Pirpana nukkui tiivisti minun kainalossa. Onnellisena tuhisten.

Kyllähän siinä tuli itselle tärkeä olo, kun ei kelpaa öisin kuin vain äiti ja tissit. Mutta univelka on jo sen verta mahtava, että ilomielin soisin isin myös kelpaavan öisin ja saisin toisinaan vähän lyhennettyä tuota velkaa. Ehkä minä erikoistun päiväuniin.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Juhlapäivä


Äidin muru on jo Iso Tyttö. Tänään 3-vee! Hirmuisesti onnea äidin omalle ja ikuisesti pienelle Kullalle!

Sankarimme nallen lailla
lekottelee huolta vailla.
Saatpa meiltä hunajaiset
onnittelut aurinkoiset.
Juhlapäiväs tänään on
nouskoon riemu kattohon.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Väsymyksestä virsi kaunis

Tänään on äidin hetki yksin. Pakon sanelemana. Univelka alkaa olla niin mahtava, että yhteistyö minun ja kroppani välillä alkaa jo tökkimään. Päänsärky on pidempään ollut kiusanani, samoin elohiiri silmässä. Ajatus ei oikein pysy kasassa ja aivan liian usein olen kärttyinen kuin noita-akka. Mikä on ärsyttävää minusta itsestänikin. En pidä tuosta olotilasta. Energia suuntautuu ihan vääriin asioihin ja kärttyisyys vain turhaan kuluttaa voimiani. Iloisen lallattelun ja höpöttelyn tilalle ilmestyy ärräpäät ja ähinä ja pöhinä ja äksyily. Ei kivaa, kenestäkään. Tuon kärttyisyyden kohteena on mies parkani, lasten kanssa jaksan jollain ihmeellä olla suurimman osan ajasta edelleen ihmisiksi.

Mutta, väsymykseni tiimellyksessä hermostuin jo perheen pienimmällekin tässä päivänä menneenä. Itkukonsertin taas alkaessa karjaisin jo minäkin: "Ole nyt jo hiljaa!" Ja olihan se, hetken. Silkasta hämmästyksestä. Ja katsoi äitiään suurilla kauriin silmillään kysyvästi: "Miksi sinä huudat minulle?". Helpottiko tuo huutaminen? Ei, ei yhtään. Olo oli kahta kauheampi.  Väsymyksen päälle iski vielä huono omatunto ja syyllisyys. Miksi minä menin pienellä sillälailla huutamaan? Seuraavaksi itketti äitiäkin ja sylittelin ja pusuttelin toisen puhki yrittäen hyvittää tyhmää tekoani. Yrittäen samalla hiljentää omaa tuntoa: ihminen se olen minäkin, enkä täydellinen.

Tänä aamuna, onneksi, isi huomasi heti kulmien asennosta ja tukan takkuisuudesta, että nyt on tämä äiti todella väsynyt. Hän pakkasi ensin lapset mukaansa leikkipuistoon ja antoi äidille mahdollisuuden pötköttää sängyllä ja lukea. Kaikessa rauhassa. Välissä lapset tulivat sisään tankkaamaan, toinen pastaa ja toinen tissimölöä. Ja sitten he kaikki suuntasivat kohti mummolaa, pakastettua maitoa laukku pullottaen.

Äidin oma hetki. Kaivattu ja tarvittu. Tänään se käytetään nukkumiseen. Jotta minäkin osaisin jälleen käyttäytyä kuin aikuisen ihmisen kuuluukin. Eikä kiukutella kuin pikku kakara.