sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Mainio Taika

Kirjoittelenpa välillä Taikan kuulumisia. Tuo neitokainen on vallan mainiossa iässä. Kehitystä on tapahtunut valtavasti ja Taika on ihan oikea pieni ihminen. Vielä ei uhmaikää pukkaa päälle, vaan Taika on kuin pieni aurinko. Leikkii ja puuhailee.

Ihan oma huumorikin on kehittynyt. Tämän hetken hauskuus on tarttua äitiä tai isiä nenästä ja pikkuisen vääntää. Samalla pyöritetään omaa päätä. Nenä kun ei irtoakaan naamasta. Vielä hauskempaa on kun äiti tai isi muistaa sanoa: "Ei irtoo!" ja virnuilee päälle. Ja kaikkien nenät pitää kokeilla. Oma, äidin ja isin nenä, jopa Neidinkin jos vain on sopivasti hollilla.

Nukkeleikit ovat nyt pop, molemmilla tytöillä. Nukkeja hoidetaan, syötetään ja koitetaan pukea vaatteita. Pukeminen on muutenkin pinnalla, omaan käteen pujahtaa niin lapaset kuin sukatkin. Paita sujahtaa pään yli ja pipokin vallan omatoimisesti päähän. Ulkona ihan ehdoton ykkönen on hiekkalaatikko. Taika jaksaa istua pitkän tovin lappaamassa hiekkaa lapiolla ämpäriin. Siinä ei olla kyllä yhtään tultu isosiskoon, joka istuu pudistamassa housujaan hiekkalaatikolla. Meidän hienohelma.

Suurta hämmästystä vanhemmissa aiheuttaa ohjeiden ymmärtäminen. Kuinka pikkuisen reilu yksi vuotias voi noudattaa ohjeita jo niin hyvin? Neidin kanssa tuohon meni kauemmin. Ja hänelle on ohjeet täytynyt pilkkoa osiin, vieläkin pitää jossain määrin. Samoin tuollainen vaahtosammuttimen kokoinen kävelevä lapsi on minusta suloinen, mutta myös outo näky. Ajatella, meidän perheessä on KAKSI kävelevää lasta. Ei mikään itsestään selvyys.

Puheensaralla nuo neitokaiset apinoivat toisiaan. Alun alkaen Taika matki Neitiä kysyessään mikä jokin on. "Tätä tätä" raikui kuorossa. Jossain kohdin jompi kumpi keksi muuttaa tuon kysymyksen muotoon "tiijä" ja nyt molemmat sitten hokevat sitä kuorossa. Välillä ovat niin saman kuuloisia ettei toisesta huoneesta kuuluvasta puheesta aina erota kumpi on äänessä.

Nyt ymmärrän miksi sanotaan vauva-ajan olevan lyhyt. Taapero tuo Taika jo on. Oikein reipas, aurinkoinen ja toimelias taapero. Äidin kulta.

Lomatunnelmia

Loma on nyt vietetty ja kyllä tuli tarpeeseen. Maisemat Syötteellä olivat todella komeat ja vaikuttavat. Ruskasta tuli nautittua ja myös ikuistettua kennolle.

Tytöt matkustivat rinkoissa vanhusten selässä nauttimassa maisemista. Oli melkoisen hyvää jalkatreenia kävellä punnukset selässä. Illalla huomasi jaloissa, että taaperrettu on. Mielen ja kropan hoitoa parhaimmillaan.
Tässä ollaan yhdellä autiotuvalla lounaan lämmityspuuhissa. Hernerokkaa kattilaan ja tuli puulieteen. Ja maistui ruoka kymmenen kertaa paremmalle ulkoilmassa kuin sisätiloissa reippailun jälkeen.






Syötteellä oli komea Rytivaaran Kruununmetsätorppa. Keskellä erämaata oli aikoinaan asuttu alue. Paikalle ei pääse kuin kävelemällä, teitä sinne ei vie. Siellä on asuttu vielä 50-luvulla. Nykyisin se on autio, mutta pidetään kunnossa tärkeänä kulttuuriperintönä. Ihastelimme asutusta, paistoimme nuotiopaikalla (tofu)makkaraa ja vain rentouduimme.

Kuvattavaa tuolla Rytivaaralla ja myös matkan varrella olisi ollut vaikka kuinka paljon. Ja tietenkin unohdimme kameran mökkiin. Onneksi oli kännykkä edes mukana. Saimme muistot tallennettua. Mutta kyllä kaipasimme järkkäriä monessa kohtaa, kun ei taivu tuo kännykkäkamera samaan mihin järkkäri. Koitimme itsellemme uskotella, että muistot ovat tärkeimmät :)

Reissussa olisimme viihtyneet kauemminkin ellei Neidin velvollisuudet olisi odottaneet kotona. Arkeen on siis palattu ja mukana kuvioihin on taas palannut ahdistus. Ensi viikolla on yksi etappi tällä jännityksen saralla: lyp. Kääk!












tiistai 18. syyskuuta 2012

Luontopolulla

Jos kirjoittaminen puhelimella on hankalaa, on kuvien jakaminen blogiin hyvin helppoa. Kerron siis kuulumiset kuvin, kunnes olen taas koneen äärellä. Kuvat ovat puhelimella otettuja, joten laadusta on tingittävä. Vaan muistot ne tärkeimpiä ovat.

Tässä tytöt Luontopolulla tutustumassa Syötteen maisemiin.


maanantai 17. syyskuuta 2012

Lomalla

Naperoiden kanssa ruskalomalla. Juuri nyt syömässä Iso-Syötteen huipulla. Sadepilven keskellä. Sekös Neitiä ihmetyttää.

P.S. päivitys puhelimen varassa, joten hiljaiseloa luvassa.


perjantai 14. syyskuuta 2012

Puli puli

Tämä päivä oli yksi niistä päivistä, joista saa voimia taas pitkäksi aikaa. Pääsimme koko perheen kera uimaan Kympin lasten omaan uimavuoroon.

Neiti, tuo pikkuinen vesipeto, oli vallan riemuissaan. Vaikka edellisestä uintikerrasta on yli kaksi vuotta, ei Neiti arastellut veteen menoa yhtään. Päinvastoin, hirmuinen kiire oli veteen. Tällä kertaa oli vuorossa vesileikkejä, ensi kerralla kuulemma uinnin opettelua.

Taika oli ensimmäisestä uintireissusta aluksi pikkuisen hämillään, mutta kohta jo ihan elementissään vedessä. Siskon kanssa pulikoitiin ja leikittiin erilaisilla leluilla innoissaan. Uimarenkaat vyötäröllä. Pikku söpöläiset.

Neiti on tässä loppukesästä ottanut valtavia harppauksia kehityksessä. Ylpeänä katselin hänen touhujaan uimareissulla. Neiti on jo ihan ääniohjattavissa ja ohjeiden ymmärtäminen on parantunut huimasti. Nykyisin alkaa yhteistyö sujua varsin kitkatta, lukuunottamatta niitä ikään kuuluvia uhmakohtauksia.

Uimisen päätteeksi menimme yhdessä suihkuun. Ensin suihkuttelin Neidin ja pesimme tukan. Autoin hänet pyyhkeen sisään kuivumaan ja pyysin jäädä paikalleen seisomaan ja odottamaan äitiä. Selitin vielä ettei yksin saa kävellä, koska lattia on liukas. Ja niin nätisti Neiti jäi seisomaan ja katseli kun äiti pesi tukan. Ei edes yrittänyt lähteä mihinkään. Pyyhe onneton yritti karata päältä ja siihen tarvittiin äidin apua, mutta sitten taas seistiin odottamassa. Kun olin valmis, pyysin käden ja yhdessä kävelimme pukemaan. Kun Neiti oli kuivattu ja puettu, näytin hänelle ovea ja sanoin, että menee ovesta ulos ja isin luo. Ja niin Neiti ihan itse tepsutti ovelle ja meni isin luokse, joka odotti jo Taikan kanssa käytävässä. Ja olin haljeta ylpeydestä. Niin taitava Neiti!

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Väsyttää

Hengissä ollaan, vaikka toisinaan tekeekin kyllä jo tiukkaa. Ajatukset sinkoilee ja mieliala menee toiveikkaasta alakuloon.

Pelko istuu takapuolessa tiukasti. Eikä se liene kummakaan. Kyllä ajatus oman lapsen mahdollisesta kuolemasta on vain mörkö. Iso, pimeä möykky rinnassa. Varsinkin iltaisin tuppaa synkät ajatukset valtaamaan alaa ja ahdistus on valtava. Neidin nukuttaminen tuo väistämättä mieleen sen hetken, jolloin Neiti sulkee silmänsä viimeisen kerran. Joka ilta nukutan lastani tippa silmäkulmassa. Ihan joka ilta. Ja valtava kivi rinnassa.

Mitä sitten, jos vanhemmilta loppuu voimat? Mitä sitten tapahtuu? Saanko koskaan oikeasti levätä kunnolla kaikista näistä vastoinkäymisistä? Edellisesta on vasta päässyt kontalleen, kun jo seuraava potkaisee takapuoleeni ja taas olen mahallani lätäkössä. Yhä pienempi taakka selässäni uhkaa katkaista sen lopullisesti.

Eteenpäin se on mentävä. Sitten vaikka ryömien. Ei auta. Mutta armoa jo huudan sieltä lätäköstä. En tiedä kenelle sen huudon vain osoittaisin. Kukaan ei kuuntele.

Väsyttää. Väsyttää niin pirusti tämä koko homma. Ja maailma tuntuu tällä hetkellä erittäin epäreilulta paikalta.

torstai 6. syyskuuta 2012

Itku pitkästä ilosta

Tulihan se sieltä. Pommi. Turha kuvitella, että saisi hengittää rauhassa. Fishin vastaus positiivinen. :(

Pitkä virsi lyhyesti. Voi olla virhe, voi olla normaalia solun jakautumista tai voi olla ensimerkki relapsista.

Nyt ei ajatus kulje riittävästi eikä jaksaisi tätä vuoristorataa yhtään. Olo on hyvin lamaantunut ja epäuskoinen. Koska tämä paska loppuu? Koska oikeasti saa hengittää vapaasti? Väsyttää. Väsyttää niin pirusti tämä koko touhu.

Yritän tolkuttaa päähäni, että tämä on vain virhe. Yritän pitää ajatukseni muualla ja olla hermoilematta. Kummassakaan onnistumatta.

Kuukauden päästä uusi lyp. Ja sitten katsotaan mihin suuntaan on mennyt.

Mutta sanoiko joku, että katetrin poisto on virhe. Että ihan varmasti on lypissä jotain kun uskaltaudumme katetrin poistamaan. Ei olisi pitänyt.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Ilonhetkiä

Iloisia uutisia. Lääkärillä oli oikein hyviä uutisia meille tänään normitsekki-reissulla. Kolme ensimmäistä tutkimusta lypistä oli jo vastattu ja kaikki negatiivisiä! 
Mutta kyllä onnistui lääkäri pelästyttämään sekä äidin että isin. Hän oli kovin vakavan oloinen, lääkäri joka on normaalisti nauravainen ja iloinen. Otti heti ensimmäiseksi lypin vastaukset kouraan ja sanoi kulmia rypistäen: "Näistä vastauksista." Kyllä heitti sydän muutaman voltin ja oli aivan vakuuttunut, että nyt kolahtaa. Sekunnit olivat vaaaaltavan pitkiä ja vaikka mitä ajatuksia kerkesi päässä laukkaamaan. Miten ajatukset ovatkaan niin vikkeliä. Onneksi jatko olikin sitten odotettua paljon mukavampaa kuultavaa. Nyt vielä odotamme fishin vastausta ja yritämme luottaa, että sekin on puhdas.



Nepalilaisessa juhlistamassa hyviä uutisia.
Pitihän se näin hyviä uutisia juhlistaa. Kävimme koko poppoolla syömässä nepalilaisessa ravintolassa. Herkkua oli, kaikkien mielestä. Taika keskittyi naan-leivän mutustamiseen. Suurempaa herkkua ei hänen mielestään olisi tarjolle voitu pistääkään. Neiti tykkäsi tuorejuustosta pinaattikastikkeessa ja niin, siitä naan-leivästä. Raitaan dipattuna, tietenkin. Eipä leipää sitten oikein vanhemmille riittänytkään.

Kotiin päästyämme alkoi mukavasti tuulla ja pääsimme kokeilemaan leijanlennätystä. Ensimmäistä kertaa. Kuvat taitavat kertoa minua paremmin kuinka kivaa tuo touhu oli Neidistä.

























tiistai 4. syyskuuta 2012

Arjen suuria asioita

Eilen oli meidän perheessä historiallinen päivä. Koko perhe pääsi ensimmäisen kerran yhdessä saunomaan! Tarvittava viiden päivä varoaika katetrin poistosta tuli umpeen ja heti ponkaisimme saunan lauteille. Jo päiväsaikaan, ei millään jaksettu odottaa iltaan asti.

Neiti oli aivan innoissaan. Hän istui lauteilla äidin ja isin välissä ja osoitteli joka paikkaan. Ihmeteltiin kattoa, erilaisia lamppuja, lauteita ja kiuasta. Löylyäkin piti heittää. Tosin suuntana oli kylläkin saunan ovi ja lattia kiukaan sijaan. Hauskinta oli, kun äiti kaatoi kaikkien päähän vuoroperään vettä. Sitä kikattivat molemmat tytöt, isompi ja pienempi.

Ihanan tavallista!