Ihan oma huumorikin on kehittynyt. Tämän hetken hauskuus on tarttua äitiä tai isiä nenästä ja pikkuisen vääntää. Samalla pyöritetään omaa päätä. Nenä kun ei irtoakaan naamasta. Vielä hauskempaa on kun äiti tai isi muistaa sanoa: "Ei irtoo!" ja virnuilee päälle. Ja kaikkien nenät pitää kokeilla. Oma, äidin ja isin nenä, jopa Neidinkin jos vain on sopivasti hollilla.
Nukkeleikit ovat nyt pop, molemmilla tytöillä. Nukkeja hoidetaan, syötetään ja koitetaan pukea vaatteita. Pukeminen on muutenkin pinnalla, omaan käteen pujahtaa niin lapaset kuin sukatkin. Paita sujahtaa pään yli ja pipokin vallan omatoimisesti päähän. Ulkona ihan ehdoton ykkönen on hiekkalaatikko. Taika jaksaa istua pitkän tovin lappaamassa hiekkaa lapiolla ämpäriin. Siinä ei olla kyllä yhtään tultu isosiskoon, joka istuu pudistamassa housujaan hiekkalaatikolla. Meidän hienohelma.
Suurta hämmästystä vanhemmissa aiheuttaa ohjeiden ymmärtäminen. Kuinka pikkuisen reilu yksi vuotias voi noudattaa ohjeita jo niin hyvin? Neidin kanssa tuohon meni kauemmin. Ja hänelle on ohjeet täytynyt pilkkoa osiin, vieläkin pitää jossain määrin. Samoin tuollainen vaahtosammuttimen kokoinen kävelevä lapsi on minusta suloinen, mutta myös outo näky. Ajatella, meidän perheessä on KAKSI kävelevää lasta. Ei mikään itsestään selvyys.
Puheensaralla nuo neitokaiset apinoivat toisiaan. Alun alkaen Taika matki Neitiä kysyessään mikä jokin on. "Tätä tätä" raikui kuorossa. Jossain kohdin jompi kumpi keksi muuttaa tuon kysymyksen muotoon "tiijä" ja nyt molemmat sitten hokevat sitä kuorossa. Välillä ovat niin saman kuuloisia ettei toisesta huoneesta kuuluvasta puheesta aina erota kumpi on äänessä.
Nyt ymmärrän miksi sanotaan vauva-ajan olevan lyhyt. Taapero tuo Taika jo on. Oikein reipas, aurinkoinen ja toimelias taapero. Äidin kulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti