Väsymyksestä virsi kaunis

Tänään on äidin hetki yksin. Pakon sanelemana. Univelka alkaa olla niin mahtava, että yhteistyö minun ja kroppani välillä alkaa jo tökkimään. Päänsärky on pidempään ollut kiusanani, samoin elohiiri silmässä. Ajatus ei oikein pysy kasassa ja aivan liian usein olen kärttyinen kuin noita-akka. Mikä on ärsyttävää minusta itsestänikin. En pidä tuosta olotilasta. Energia suuntautuu ihan vääriin asioihin ja kärttyisyys vain turhaan kuluttaa voimiani. Iloisen lallattelun ja höpöttelyn tilalle ilmestyy ärräpäät ja ähinä ja pöhinä ja äksyily. Ei kivaa, kenestäkään. Tuon kärttyisyyden kohteena on mies parkani, lasten kanssa jaksan jollain ihmeellä olla suurimman osan ajasta edelleen ihmisiksi.

Mutta, väsymykseni tiimellyksessä hermostuin jo perheen pienimmällekin tässä päivänä menneenä. Itkukonsertin taas alkaessa karjaisin jo minäkin: "Ole nyt jo hiljaa!" Ja olihan se, hetken. Silkasta hämmästyksestä. Ja katsoi äitiään suurilla kauriin silmillään kysyvästi: "Miksi sinä huudat minulle?". Helpottiko tuo huutaminen? Ei, ei yhtään. Olo oli kahta kauheampi.  Väsymyksen päälle iski vielä huono omatunto ja syyllisyys. Miksi minä menin pienellä sillälailla huutamaan? Seuraavaksi itketti äitiäkin ja sylittelin ja pusuttelin toisen puhki yrittäen hyvittää tyhmää tekoani. Yrittäen samalla hiljentää omaa tuntoa: ihminen se olen minäkin, enkä täydellinen.

Tänä aamuna, onneksi, isi huomasi heti kulmien asennosta ja tukan takkuisuudesta, että nyt on tämä äiti todella väsynyt. Hän pakkasi ensin lapset mukaansa leikkipuistoon ja antoi äidille mahdollisuuden pötköttää sängyllä ja lukea. Kaikessa rauhassa. Välissä lapset tulivat sisään tankkaamaan, toinen pastaa ja toinen tissimölöä. Ja sitten he kaikki suuntasivat kohti mummolaa, pakastettua maitoa laukku pullottaen.

Äidin oma hetki. Kaivattu ja tarvittu. Tänään se käytetään nukkumiseen. Jotta minäkin osaisin jälleen käyttäytyä kuin aikuisen ihmisen kuuluukin. Eikä kiukutella kuin pikku kakara.