torstai 30. syyskuuta 2010

Asiattomuus

Äidin päässä vallitsee tyhjyys. Ajatuksia juuri ei pyöri eikä oikein ole kirjoitettavaa blogiin. Olen ja elän.

Arjen eristyneisyys alkaa jo näkyä. Päivämme kuluvat kotona ollessa ja avolla taikka osastolla käydessä. Vaikka ulkopuolisen silmin meidän elämämme on erilaista ja vaativaakin, on siitä meille jo muodostunut rutiini. Emme enää ajattele lääkkeiden määrää, katetrin juuren hoitamista tai rasvaamista. Ne sujuvat jo rutiinilla. Ovat osa päivittäisiä toimia. Meidän elämästä on muotoutunut nyt tälläinen.

Mutta, koska elämämme pyörii varsin pienessä piirissä ja samojen asioiden ympärillä päivästä toiseen, ei äidillä ole oikein mitään sanottavaa. Ei puhelimessa, ei tänne blogiin. Elämämme on kaventunut. Minulle, toipilaalle, tilanne on armollinen.

Vaivun takaisin ajatusteni äänettömyyteen.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Sytokuuri

Sinne taas jäi. Pikku-Neiti osastolle. Siellä on taas myös äidin sydän ja ajatus. Ikävä on kova. Ikävää pahentaa se, että oman avokäynnin takia en päässyt mukaan tänään. Äiti onkin soittanut useamman kerran Naperolle. Puhelimesta on kuulunut maailman suloisin ääni: "Ää-ti.!"

Olen käynyt Neidin vaatekaappia läpi ja pienet vaatteet siirtyivät kirpparipinoon. Kesken pinoamisen iski hirveä ahdistus. Tuli tunne, että Pikku-Neidistä on aika jättänyt ja puran hänen kaappiaan. Hengitys salpaantui ja menettämisen pelko kaivoi sydänalaa. Elämä ilman Neitiä tuntui täysin käsittämättömältä, pelottavalta. En pystynytkään laskemaan vaatetta käsistäni.

Onneksi tuo tunne meni aika nopeasti ohi. Mutta pelko Neidin kuolemasta elää takaraivossa. Sitä ei mieti jatkuvasti, ei edes joka päivä. Mutta pelko on olemassa. Se iskee välillä välähdyksen omaisesti eri tilanteissa. Jokin asia laukaisee tuon pelon. Muistuttaa, että Neitimme on vakavasti sairas. Ehkä Neidin osastolla olo provosoi tänään nuo tunteet pintaan.

Neiti on kaikeksi onneksi voinut kaiken tämän keskellä hyvin. Puhua pälpättää kovasti omiaan, vaihtanut nipistämisen puremiseen ja opetellut itse syömään. Niin, sitä tavallista elämistä ja olemista. Siksi leukemia on helppo arjessa unohtaa. Eivätkä epätoivo ja pelko ole päällimäiset tunteet.

Nyt äidin Pikku-Kulta on kuitenkin osastolla. Protokollan mukaisella sytostaatti-kuurilla. Tänään aloitettiin nesteytys, huomenna alkaa sytostaatti. Jos kaikki menee niin kuin viimeksi, osastolla vierähtää viisi päivää. Sen ajan äidin täytyy nukkua ilman pikku tuhisijaa kainalossa :(

torstai 16. syyskuuta 2010

Myssykamppiksen saldoa

Pikku-Neidin ensimmäinen esiintyminen mallina on nyt takana päin. Diivan elkein hän sovitteli Myssykamppikseen tulleita pipoja, hattuja ja huiveja. Ja kuten oikea Diivan kuuluukin, kesken esiintymisen hän ilmoitti: "Nyt riittää!". Takahuoneesta hälytettiin varamallit Arne-Nalle ja Barbapapa hätiin ja kuvaukset saatiin kuvattua loppuun asti. Ihan kaikkia myssyjä en kuvannut, niitä on tullut todella paljon. Kiitokset joka ikiselle kamppikseen tähän mennessä osallistuneille! Kamppis jatkuu edelleen.

Lisään joukkoon myssyjen mukana tulleita runoja.


Pienen pieni enkeli, tummassa yössä lenteli.
Rinnassaan sydän ja kädessään tähti,
rakkautta ja valoa etsimään lähti,
sinun luoksesi löysi.
Oli pienessä käsissään kultaköysi.
Rakkautta ja valoa sillä toi,
"Parane pian" hän toivoi.




Tahtoisin toivoa sinulle jotakin oikein hyvää,
enkelin siipien havinaa ja iloa, onnea syvää.
Tahtoisin toivoa sinulle, mitä en itse voi antaa:
Saakoon rakkaus Jumalan sinua sylissään kantaa.




Jaksaakseen on opittava katsomaan,
kuuntelemaan tarkkaan,
josko jossain helähtäisi
jokin pieni sävel
lämmin sana
hymyn häivä
ruskojuova pilvea raossa.
Ja on, on se siellä.
Aina se kuitenkin on.




Niin kuin poimit mansikoita,
poimi onnen pipanoita.
Niitä kun nuoleksit kielellä,
pysyt onnellisella mielellä!

- - - -

Titiiäinen, metsäläinen.
pikku menninkäinen.
Posket tehty puolukoista,
hiukset heinän tupsukoista,
silminä siniset tähdet.



Minä uskon, vaikken näe tietä halki pimeän.
Minä uskon, vaikka Herra, vähän vasta ymmärrän.

Minä uskon, vaikka itku tänään silmät sumentaa.
Minä uskon, vaikka murhe on kuin tulta polttavaa.

Minä uskon, vaikka joudun yksin yöhön synkimpään.
Minä uskon, vaikka täällä vaille vastausta jään.

Minä uskon, vaikken lainkaan tunne kasvojasi nyt.
Ota käsiisi, oi Herra, tämä usko järkkynyt.

Minä uskon, en voi muuta, kun ei muuta olekaan.
Kenen turviin voisin mennä, kenen kanssa kaiken jaan?


Kiitoksia siis vielä kerran kaikille. En osaa kylliksi kiittää. Enkä löydä sanoja kertomaan kuinka hyvälle terveisten ja myssyjen saaminen tuntuu. Sniif.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Syyttävä sormi

Tapahtuipa automatkalla punaisissa valoissa:

Takapenkiltä kuuluu muheva narskautus. Oikein antaumuksella ängetty pieru. Äiti kääntyy nauraen katsomaan ja kysyy:

-Kuka narskautti? Pikku-Neitikö se pieras? Neiti pyörittää päätään ja kikattaa.

Nyt nauraa jo isikin. Äiti kysyy Neidiltä:

-No kuka sitten pieras?

Nauru jatkuu ja syyttävä etusormi kääntyy isiin! En se minä ollut!