Kaunis haima

Ensimmäiset tutkimukset ovat takana. Ristiriitaisin tuntein suuntaamme kohti seuraavia.

Ensimmäiseksi oli vuorossa panoraamahammasröntgen. Hirmuisen reipas Neiti kyllä hienosti laittoi päänsä koneeseen ja puri pientä palikkaa ohjeiden mukaisesti. Mutta, paikallaan olisi pitänyt pysyä puoli minuuttia. Siis kokonaiset puoli minuuttia hievahtamatta, neljä vuotias. Koneen pyöriessä pään ympärillä. Arvanette varmaan ettei se onnistunut. Ihmettelen, että näin pienelle koko tutkimus edes määrättiin. Melkoisen mahdottomalta suoritukselta tuntuu. Lääkäri ei vielä kunnolla ottanut kantaa koitetaanko hammasröntgen ottaa jollain toisella tapaa, mutta tärkeimmästä päästä tutkimuksia se ei onneksi ole. Joutaa myöhemminkin.

Seuraavaksi oli sydänultra ja ekg. Sieltä tipahtikin pikkuinen käsikranaatti syliin. Neidllä on nykyisin mitraaliläpän vuoto. Pieni, mutta vuoto kumminkin. Tätä ei vielä ennen hoitoja ollut, sydän kun on ultrattu ennenkin. En saanut kunnon vastausta siihen onko tuo vuoto tullut esiin sydämen kasvaessa vai onko tulosta sydäntoksisista sytostaateista. Josko sitä edes kukaan voi varmuudella sanoa.

Niin pyörällä päästäni olin, kun lääkäri minulle löydöstä kertoi, etten osannut kysyä muuta kuin miten tästä eteenpäin. En siis oikein tiedä mitä tuo vuoto tarkoittaa. Google tietää kertoa, että se on aikuisilla tulosta sydänkohtauksesta tai muusta kummasta, mutta lasten kohdalla on vaikea löytää mitään järkevää tietoa. Jahka meillä on lääkäriaika, aion haastatella lääkäriä oikein kunnolla asiasta. Mikään hirmuinen tuo vuoto ei voi olla, koska seuraava kontrolliultra sen suhteen on 3-4 vuoden päästä. Mutta eipähän se sydän ole myöskään normaali.

Oma olo sekava. Tekisi mieli jo motata sitä suurta tahoa, joka päättää mitä kenellekin mätkäistään kannettavaksi. Eikö jo riittäisi? Juu, tämä ei taida olla leukemiaan verrattuna kovin suuri asia, ei hengenuhkaan verrattuna. Ei vielä näin pienenä vuotona. Mutta kun tasaisin väliajoin tulee jotain. Ei pääse ikinä hengähtämään. Palautumaan edellisistä uutisista. Elimistöni ei myöskään enää tunne käsitystä pieni stressi. Oli asia iso tai pieni, elimistöni reagoi asiaan täysillä. Pitkäaikaisen stressin tulos. Jatkuvan turpaan saamisen tulos. Kaikki hyvät asiat hautautuvat liian helposti negatiivisten asioiden jalkoihin. Unohtuu, että hyvääkin on tapahtunut. Toisaalta, kohtaamamme vastoinkäymiset eivät ole mitään pikkujuttuja. Olankohautuksella ohitettavia. Ei ihme, että maailma tuntuu toisinaan kovin epäreilulta paikalta. Isoin murheeni on kuitenkin kaikki se taakka mitä pienen tytön harteille on lastattu.

Onneksi sisäelimet ovat tästä prässistä selvinneet kunnossa. Ultralla katottuna kaikki oli kunnossa eikä mitään kummallista näkynyt. Lääkärin sanoin: "Kauniita ovat." Sitkeä Neiti ja sitkeä kroppa. Mikä lasti häneen myrkkyjä on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana ladattu.

Olo on alistunut ja väsynyt. Hoidon loppumisen pitäisi nostattaa iloisia tunteita ja riemun kiljahduksia. Sen sijaan oloni on kuin joku olisi imenyt minut kuiviin. Erästä ystävääni, joka on tämän saman prässin läpikäynyt, lainaten: "Elämästäni on viety kaksi ja puoli vuotta." Musta aukko.