keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Äidin vika

Törmäsin mielenkiintoiseen tutkimukseen. Tampereen yliopistolla oli tutkittu antavatko äidin ja lapsen yhdessä koetut ilon hetket suojaa psyykkisiltä ongelmilta. Tutkimus on luettavissa tästä linkistä.

Älkää nyt käsittäkö minua väärin, vaikka tämä tuleva kirjoitus arvostelee aihetta. Minusta on tärkeää, että aihetta tutkitaan ja sitä kautta saadaan tietoa ja aseita puuttua ongelmiin. Keksitään keinoja, joilla auttaa perheitä, joilla on vaikeuksia vuorovaikutuksessa, syystä tai toisesta. Kirjoitan tämän masennuksen läpi käyneen (ja osittain edelleen toipumisen tiellä) olevan äidin näkövinkkelistä. Siitä mitä tunteita ja ajatuksia tämän tyyppiset artikkelit minussa kirvoittaa.

Päällimmäisin tunne on syyllisyys. Mitä pahaa minä olen sairastumisellani lapsilleni aiheuttanut? Syyllisyys, joka aiheuttaa huolta ja pelkoa. Usein huomaan tarkkailevani lapsiani ja heidän käytöstään. Itkeekö Taika liian vähän? Eikö hän uskalla näyttää negatiivisia tunteitaan? Onko lasteni vuorovaikutus normaalia? Mitä, jos he ovatkin masentuneita minun takiani? Nauraisivatko he enemmän, jos en olisi ollut vaikeasti masentunut? Kysymyksia ja pelkoja riittää. Monta kertaa olen mieheltäni kysynyt onko hän huolissaan lasten käytöksestä. Että näkeekö hän jotain kummallista heissä. Tieto on lisännyt tuskaa.

Koen nämä tutkimukset hyvin syyllistävinä. Vaikka niitä ei varmaankaan sellaisiksi ole tarkoitettu. Tutkimuksissa kerrotaan hyvin auliisti mitä äidin masennus saa lapsessa aikaiseksi. Kuinka kauaskantoiset vaikutukset asialla on. Mutta artikkeleissa ei koskaan kerrota kuinka tuon tilanteen voi korjata. Sillä sen voi myös korjata jälkeen päin. Hyvin vähän, jos oikeastaan lainkaan, olen löytänyt artikkeleita, joissa kerrottaisiin mitä tilanteessa voi tehdä. Miten paikata masennuksen jättämiä jälkiä. Ei kerrota tarinoita, kuinka vaikean masennuksen hellitäessä äidin ja lapsen vuorovaikutussuhde on saatu kuntoon. Keskitytään vain niihin kauhukuviin ja -skenaarioihin.

Taakka vuorovaikutuksesta ja lapsen psyykkeestä on myös hyvin vahvasti äidin harteilla. Jos äiti masentuu, on lapsi tuhoon tuomittu. Äiti on toki tärkeä henkilö, varsinkin lapsen ensimmäisenä elinvuotena. Mutta ei todellakaan (noin tavallisesti) ainut henkilö lapsen elämässä. Kyllä isilläkin on merkitys. Tästä on onneksi alettu viime aikoina puhua enemmän. Ettei koko kakku ole vain äidin harteilla. Isi, joka ottaa vastuun lapsista äidin sairastuessa, pystyy ihan yhtälailla antamaan kokemuksia onnen hetkistä ja normaalista vuorovaikutuksesta. Isin puuttuessa myös isoäiti, setä tai serkku voi olla tuo henkilö. Ei kaikki ole äidin vastuulla. Toki tässä on oleellista se, että tilanteeseen reagoidaan ja huomataan äidin tilanne. Jos vastuu lapsen hoidosta on yksin äidin harteilla, näkyy se varmasti myös lapsessa.

Omasta elämästä. Itselläni ei puhuttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vaikkakin sitäkin ilmaan heitettiin. Sairaalassa diagnoosi oli reaktiivinen masennus. Eli lapsettomuus, keskenmenot, kehitysvammaisuus, näkövammaisuus yms yms oli jättänyt jälkensä ja tämä äiti masentui. Taakka oli lopulta liian suuri, koko paletti yhdessä liikaa. Masennus ja paha olo hiipi. Aloin olla väsynyt. Minäkin, äideille kuulemma niin tyypillisesti, porskutin eteenpäin, hiipuvista voimista huolimatta. Sillä lapsi on hoidettava. Eihän sitä voi jättää, unohtaa. Kaikesta huolimatta rakkaus voitti väsymyksen. Tätä kesti muutaman kuukauden. Elämässä oli kyllä myös iloja, mutta myös epätoivoa. Näin jälkikäteen näen, että olin masentunut, mutten vielä kovin vaikeasti. Jos tilanne olisi säilynyt tuollaisena, olisin varmaan noussut itsekseen siitä takaisin pinnalle. Mutta sitten tuli keskenmeno. Otin sen näennäisesti todella hyvin. Ihmettelin sitä itsekin miehelleni. Miten en tällä kertaa itkenytkään silmiä päästäni? Mutta todellisuudessa taisin sulkea kaiken sisälleni. Sitten koitti hetki, että koin nyt loppui voimat. Ratkaiseva tekijä oli kirja Vauvan varjo. Tunnistin itseni äitien kertomista tarinoista. Se oli pelottavaa. En edes ollut tajunnut olevani masentunut. Tartuin kirjaan silkasta mielenkiinnosta, en löytääkseni itseäni tarinoista. Soitin neuvolaan ja kerroin tilanteesta. Minulle järjestettiin aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ja tuolla käynnillä romahdin. Joku kuunteli ja ymmärsi. Silloin tipuin. Tunsin kun minua kannatteleva verkko napsui säe kerrallaan poikki. Tipuin, tipuin ja tipuin. Jonnekin mustaan, pimeään ja pelottavaan. Kaksi viikkoa ja olin jo suljetulla osastolla. Romahdus oli täydellinen.

En mene nyt sen syvemmälle tuohon ajanjaksoon, kokemuksiani tuosta ajasta on luettavissa aikaisemmissa kirjoituksissa. Jatkan aiheesta isi. Meillä hyppäsi isi tuolloin ohjaksiin. Hän ymmärsi heti, että nyt on tosi kysymyksessä. Nyt on paras tarttua ruoriin ja saada kurssi takaisin raiteilleen. Hänen työnantaja ymmärsi hyvin tilanteen ja mieheni sai jäädä lyhyellä varoajalla hoitovapaalle. Uskon, että tämä on ollut tärkeää Neidin kannalta. Tuttu ja turvallinen isi jatkoi hoitajana, vaikka äiti oli masentunut. Hetkeksi poissa pelistä. Vakaa aikuinen jatkoi hoitajana. Olihan se taatusti muutos Neidin elämässä, mutta ei välttämättä paljoakaan isompi kuin jos äiti olisi palannut työelämään ja isi vaihtunut hoitovapaalle. Isikin on siis tärkeä henkilö lapselle ja osaa hoitaa, ihan siinä missä äitikin. Ja pystyy antamaan ihan yhtälailla eväät hyvään ja tasapainoiseen elämään.

Ymmärrän, että kaikissa perheissä ei tämä ratkaisu välttämättä onnistu. Ei siksi, ettei isi olisi halukas, vaan yhteiskunta ja työnantaja ei aina oikein taivu äkillisissä sairastumissa. Mutta onko se sitten lopullisen tuhoisaa, jos lapsesta onkin vastuussa yhtäkkiä joku tuntemattomampi henkilö? Eikö tärkeämpää ole, että apua saa ja ihmiset ovat turvallisia, jotka lapsen elämässä ovat?  Eikä masentunut äiti tee lopullista tuhoa lapsestaan. (Väkivaltaan en tässä puutu, se on luku erikseen).

Jälleen esimerkki omasta elämästä. Silloin kun saimme pommin niskaamme ja Neidin lypissä vilahti positiivisuutta, oli Taika vajaa puoli vuotias. Silloin musteni molempien vanhempien maailma. Pelkäsimme. Pelkäsimme niin, etten ollut varmaan ikinä elämässäni pelännyt. Pelkäsin enemmän kuin aikanaan koko leukemia diagnoosin saatuani. Olin varma, että se oli menoa. Silloin oli ilo kovin vähissä tässä talossa. Mielessäni järjestin hautajaisia ja jätin jäähyväisiä lapselleni. Mietin onko nämä viimeiset viikot kotona. Onko nämä viimeisiä hetkiä keinussa? Nukutan viimeisiä kertoja omaa lastani hänen omaan sänkyynsä? Ilma oli raskasta hengittää, maailma näytti harmaalle. Silloin huomasimme jäljen myös Taikassa. Hän muuttui ilmeettömämmäksi ja hymyttömämmäksi. Hän ei leikkinyt yhtä innokkaana, vaan vaikutti myös masentuneelta. Aloimme kiinnittää enemmän huomiota, että leikimme myös Taikan kanssa ja hassuttelemme. Sillä lapsilla on kummalinen taito kaiken keskellä saada arkeen sitä iloa ja tasaisuutta. Rutiineja, jotka pitävät pinnalla. Ja niin myös palasi hymy ja leikki Taikan elämään. Ja onneksi myös seuraavat lypit olivat puhtaita ja elämä helpottui.

Kukaan ei valitse masentua. Elämä ei aina mene niin kuin piti. Tulee vastoinkäymisiä ja yllättäviä tilanteita. Kukaan ei tiedä etukäteen omaa kantokykyään. Pistettä, jossa romahtaa. Pistettä, jossa on saanut liikaa ja mieli sairastuu, väsyy. Eikä siihen aina tarvita sen isompia syitä. Toisilla aiheuttaa synnytyksen jälkeiset hormonaaliset muutokset tilanteen. Mutta kukaan ei taatusti valitse masentumista. Se suo on syvä ja raskas kulkea. Siksi minusta syyllistämisen ja ikuisen haittavaikutusten kertaamisen lisäksi olisi ehdottoman tärkeää kertoa myös positiivista ja keinoja tilanteen korjaamiseksi. Pelkkään masennukseen kuuluu syyllisyys ja oman arvon kyseenalaistaminen. Tälläiset kirjoitukset eivät taatusti helpota tuota taakkaa masentuneen harteilla. Tuntuu oleva kovin suomalainen tapa tämä, että "syyllistetään" ja kerrotaan ongelmista ja unohdetaan se jälkihoito ja kannustus.

Minusta näistä tutkimuksista ei oikeastaan ole niin kauan mitään hyötyä, kun apua ei ole saatavissa. Määrärahoja kiristetään. Hoitoon on jonot ja kotiapua ei anneta. Masentuneelle annetaan vain resepti kouraan ja toivotetaan onnea. Minulle kerrottiin monta kertaa sairaalassa olessani kuinka onnekas olen, että pääsin hoitoon. Koska paikat sairaalassa on kortilla. Muistan jopa miettineeni, olenko nyt vienyt paikan joltain, joka tarvitsisi sitä enemmän. Jono oman alueen mielenterveyspolille oli kuukausien mittainen. Pieni lapsi kiritti minua jonossa muiden ohi. Jonotin vain kolme kuukautta. Sen kerrottiin olevan minun "valttini" hoitoon pääsyissä. Kotiin emme saaneet mitään apua. Meidän olisi kuulemma pitänyt haastaa kunta oikeuteen ja sitä kautta hakea itsellemme lakisääteistä apua tilanteeseen. Kuka jaksaa moisen rumban hoitaa suljetulta osastolta? Onneksi mieheni pystyi olemaan kotona. Se oli todella tärkeää minun toipumisen kannalta. Ja Neiti pääsi nopeasti kuntouttavaan päivähoitoon, jolloin mieskin sai parina päivänä viikossa omaa aikaa. Ja minun äitini auttoi miestäni sen minkä pystyi eli paljon. Fyssarimmekin huomio tilanteen ja sanoi, että käytä koiraa vaan ulkona ja hyödynnä aika, kun hän on paikalla. Ilman heitä olisi apumme ollut aika ohutta. Onneksi on tukiverkko. Yhteiskunta ei oikeastaan apua meille tarjonnut.

Tutkimukset tuottavat taatusti tärkeää tietoa, mutta hyödynnetäänkö se oikeaan elämään. Mitä konkreettista ne tuovat sen masentuneen äidin elämään? Syyllisyydenkö?

19 kommenttia:

  1. Elä suotta murehdi. Oma äitini istui kuukausikaupalla pimeässä komerossa minun kanssa (synnytyksen jälkeinen masennus). Isä oli poissa työn kannssa.

    Siitä jäi jälki minuun, mutta akateemisuutta se ei haitannut, eikä kykyä muodostaa pitkäkestoista onnellista avioliittoa, tai olla äiti viidelle ihanalle lapselle.

    Pahin oire? En näe pimeässä yhtään mitään. En aja autoa hämärän jälkeen. Silmissä ei vikaa eli kyseessä lienee psyyken vamma.

    Turhaa murehdit masennuksen vaikutusta lapsiin. Se voi olla tulematta, tai olla yhtä erikoinen kuin minun. Asiaahan voi auttaaa. Kuopus on adoptoitu ulkomailta lastenkodista ja terapeuttisella vanhemmuudella (therapeutic parenting)'parannetaan' traumaattista alkua. Sossun pitäisi osata kertoa mistä Suomesta saa kirjallisuutta, samoin Pelastakaa Lapset Ry, jotka välittävät ulkomaanadoptioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rohkaiseva tarina. Erikoinen on tosiaan tuo pimeän näkösi, mutta mieli on uskomaton.

      Täytyykin tutustua tuohon terapeuttiseen vanhemmuuteen. Ei varmasti ole meille huono vaihtoehto. Johan pelkästään tuo leukemia jättää Neitiin taatusti jäljen.

      Poista
  2. Moikkelis!

    Raadollisen koskettavaa!

    Tiina

    VastaaPoista
  3. Hei, kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Yllättävän paljosta lapset selviää ilman vaurioita, niinkuin itse kirjoitit, on lapsilla uskomaton kyky löytää iloa ja tasaisuutta arkeen. Uskoisin, että teillä on hyvät lähtökohdat, kun Neiti on saanut olla isänsä kanssa ja nyt tilanteen vakauduttua elätte turvallista arkea yhdessä perheenä ja olet itse toipumassa :) Tilanne, jossa äiti on yksin masennuksensa kanssa vuosia ja lapset elävät sairaassa ympäristössä, on paljon pahempi. Jos tulevaisuudessa pelkäät lastesi oireilevan jotenkin, voisin suositella Theraplay:hin tutustumista. Varmaan käytännössä aika samaa kuin yllämainittu terapeuttinen vanhemmuus, lapselle pyritään luomaan turvallinen kiintymyssuhde ja korvaamaan "puuttuvia" kokemuksia varhaisesta vuorovaikutuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Myös tuo Theraplay pistetään korvan taakse. Siitä olekin jotain kuullut (positiivista), mutten ole kovin tarkkaan aiheeseen perehtynyt. Onneksi on keinoja korjata, jos eri syistä vuorovaikutuksessa on ongelmia.

      Poista
  4. Olet joutunut kokemaan niin vaikeita asioita, ettei ole mikään ihme että masennuit. Ei se ole sinun syysi ja siitä huolimatta olet aivan varmasti paras äiti lapsillesi. Olethan myös tehnyt paljon auttaaksesi lapsiasi vaikeissa tilanteissa. Esimerkiksi tuo, mitä kerroit huomion kiinnittämisestä Taikaan, kun teillä oli suuri huoli esikoisesta on mielestäni juuri sellaista suojaamista, mistä tuossa tutkimuksessakin puhutaan. Eivät kaikki teidän tilanteessa huomaisi tai pystyisi vastaavaan. Minusta sinulla on aihetta olla ylpeä eikä suinkaan syyllistyä!

    Tutkimusten raportointi tiedotusvälineissä on kyllä vähän hankala asia. Niistä ei olisi syytä loukkaantua, vaikka joskus se on epäilemättä vaikeaa. Tieteellisten tutkimusten tarkoitus ei ole syyllistää eikä niitä ole oikeastaan myöskään tarkoitettu suoraan niille ihmisille joita ne koskevat. Tutkimuksessa on tehty jonkinlainen tutkimussuunnitelma ja rajaus ja sen pohjalta tehdään havaintoja, jotka raportoidaan. Olisi huonoa tiedettä jättää raportoimatta löydettyjä riippuvuuksia ettei kukaan loukkaantuisi ja silloin voisi jäädä keksimättä jotain tärkeää. Useimmat tieteelliset tutkimukset eivät saa aikaan mitään kovin suurta, ehkä vain pienen pienen palan informaatiota, jolla ei sinänsä ole suurta merkitystä jos sitäkään. Etukäteen ei tietää, mistä on tulevaisuudessa merkittävää hyötyä ja siksi on vaarallista sanoa tutkimusta hyödyttömäksi tuntematta sen taustoja todella tarkasti (kyllä hyödytöntä tutkimustakin tehdään, mutta silloin kyseessä ovat väärät syyt tehdä tutkimusta tai virheellinen tutkimusasetelma ja niistä on vaikea sanoa maallikkona mitään).

    Puhut siitä, miten tutkimuksissa kerrotaan hyvin tarkkaan mitä vaikutuksia äidin masennuksella on. Tämä onkin usein ensimmäinen askel: Havaitaan, että jollain asialla on vaikutusta johonkin muuhun. Vaikutuksen ei tarvitse olla yksilön kannalta valtavan suuri. Esimerkiksi jos jonkin sairauden esiintyvyys on 1/100 000, sairauden riskin kymmenkertaistuminen, joka on jo todella suuri muutos, saa esiintyvyyden jossain ryhmässä kasvamaan 1/10 000. Ei yksittäisen tuohon ryhmään kuuluvan henkilön tarvitse olla silloin kamalan huolissaan, koska riski yksilölle on edelleen valtavan pieni. En tiedä lukuja tässä tapauksessa ja ne ovat varmasti merkittävästi suurempia, mutta periaate on silti sama. Kyse on riskeistä, ei varmoista tuomioista. Jos tutkimuksessa on havaittu riskin suureneminen, sen tutkimuksen tehtävänä ei ole kuitenkaan kertoa rohkaisevia tarinoita. Ne ovat anekdootteja ja tieteellistä tietoa ei voi laskea sellaisen varaan, vaikka yksilöille ne ovatkin tärkeitä. Täytyy tehdä uusi tutkimus, jossa asetelma valitaan selvittämään vaikkapa riskin pienentämistä. Tässä mainitsemassasi tutkimuksessa on tehtykin niin ja havaittu, että yhteisillä ilon hetkillä on merkitystä. Masentuneen äidin voi olla täysin mahdotonta pyrkiä tuomaan ilon hetkiä omaan ja lapsensa elämään, mutta eivät tutkimuksen tekijät sitä ole edellyttämässäkään. Seuraavaksi pitäisi selvittää konkreettisia keinoja, miten masentuneita perheitä voisi parhaiten tukea niin, että näitä tärkeitä ilonhetkiä saataisiin enemmän. Tässä kohtaa pallo lentää yhteiskunnalle ja valitettavasti törmätään ikäviin määrärahakysymyksiin, politiikkaan ja yleiseen muutosvastarintaan. Tutkimusta kannattaa siitä huolimatta tehdä. Kun saadaan kattavaa tieteellistä näyttöä jonkin toimintatavan paremmuudesta, on sillä paremmat mahdollisuudet saada rahoitusta ja päästä yleistymään. Tie tutkimuksesta konkretiaan on valitettavan usein turhauttavan pitkä ja kivinen ja todelliset pitkän tähtäimen hyödyt jäävät niin kovin helposti lyhytnäköisten säästöjen alle.

    Pahoittelen tätä pitkää tilitystä en mitenkään halua kieltää sinulta oikeutta tunteisiisi. Tiede ja tutkimus ovat vain minun sydäntäni lähellä oleva aihe ja niillä on taipumus jäädä pahasti väärinymmärretyiksi yleisessä keskustelussa. Tsemppiä ja onnellista kesää koko teidän porukalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset.

      Tunteet on kummallinen juttu. Vaikka minä järjellä tiedän, etteivät nämä tutkimukset ole tarkoitettu ketään loukkaamaan tai syyllistymään, ei omille tunteilleen vain voi mitään. Ihmistä pidetään loogisena ja järkeä käyttävänä otuksena, mutta käytämmekin muka loogistenkin ja järjellä tehtyjen päätösten tekoon noin 90%:sti tunteita. Tiedostamatta.

      Kuten kirjoituksen alussa sanoinkin, katson näiden tutkimusten olevan tärkeitä. Antavan tietoa vuorovaikutuksesta. Kerroinkin vain niiden herättämistä tunteista minussa. Ja peräänkuulutin myös kirjoituksia, tai jopa tutkimuksia, kuinka korjata näitä ongelmia. Jälkikäteen. Ja haluaisin nähdä kirjoituksia lasta suojaavista tekijöistä äidin masentuessa.

      Olen itsekin huomannut, että tutkimukset eivät useinkaan tule oikein ymmärretyiksi yleisessä keskustelussa. Usein keskustelut tutkimuksista menee niin, että joku vinkkaa tutkimuksesta ja sen jälkeen ilmestyy joukko ihmisiä kertomaan kuinka tämä tutkimustulos on ihan huuhaata, koska heilläkään asia ei ole niin mennyt. :) Aivan kuin tulos olisi absoluuttinen totuus, joka tapahtuu jokaisen kohdalla.

      Poista
  5. Tämä oli hyvä kirjoitus ja sai pohtimaan. Toivottavasti tosiaan myös noihin keinoihin joilla asioita voitaisiin parantaa, tulisi puhetta, artikkeleita ja neuvoja. Lievästä masennuksesta kärsineenä olen kans hiukan arka tuollaiselle uutisoinnille, josta mieleen jää vain syyllisyys.

    *Halaus*

    VastaaPoista
  6. Hyvä kirjoitus. En nyt osaa sanoa kantaa (eikä varmaan tarviikaan), koitan nyt vaan pyyhkiä kyyneliä poskilta. Hitto vie te ootte kuitenkin niin selviäjiä, että mitään syyllisyyttä ei kannata ottaa!

    Enemmänkin uskon että noiden tutkimusten julkaisemisen tarkoitus on pistää päättäjiä miettimään, miten sais tukiverkkoa kaikille asti, miten ehkäistä äitien masentumista yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset. Onkin ehdottoman tärkeää saada päättäjät ymmärtämään asian tärkeys ja ennen kaikkea pohtimaan keinoja kuinka perhettä auttaa siinä tilanteessa. Ei jättää yksin. Äärimmäisissä tapauksissa luemme sitten iltapäivälehden lööpeistä, kuinka äiti/isi on ajautunut surmaamaan lapsensa.

      Poista
  7. Painavaa asiaa!

    Tuo äidin masennuksen ja lapsen pahoinvoinnin yhteys on tiedetty juttu. Nyt sitten luulisi olevan aika lähteä tutkimaan, kuinka voidaan estää se, että äiti ehtii upota täysin ennen kuin yhteiskunnassa hälytyskellot soivat. Meillä on huippukehuttu neuvolajärjestelmä, miksei se saa kiinni masentumisvaarassa olevia äitejä? Syytä olisi myös tehdä tutkimus, miksei yhteiskunnalta liikene konkreettista ja riittävää apua, kun hätä on suuri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Otettaisiin nyt käytäntöön näitä tutkimusten tuomia tietoja.

      Poista
  8. Kiitos koskettavasta ja rohkeasta kirjoituksestasi! Minäkin pyyhin kyyneleitä, enkä tiedä, mitä naputtaa.

    Sinä olet paras äiti lapsillesi, äläkä kanna syyllisyyttä! Tuossa tilanteessa olisi ollut ihme, jos et olisi "katkennut". Onneksi teillä pystyi mies olemaan kotona, olemaan läsnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset. Yritän parhaani mukaan heittää syyllisyyden romukoppaan *kops!*

      Poista
  9. Todella koskettava ja rohkea kirjoitus! Kuten muutkin ovat maininneet, se sai miettimään asioita. Teille on kertakaikkiaan annettu paljon kannettavaksi. Paljon enemmän, mitä itse pystyisin kantamaan. Toivon teille sydämeni pohjasta kaikkea hyvää tulevaisuudessa!

    Oletko koskaan ajatellu kirjoittavasi kirjaa sinun ja perheesi kokoemuksista? Kirjoitat sujuvaa ja taitavaa tekstiä ja tämänkaltaisista kokemuksista olisi varmasti monille hyötyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos. *punastelee* Rimakauhu hiipii mieleen, kun ajattelen kirjan kirjoittamista. Ehkä joskus sellaisellekin projektille olisi aikaa.

      Poista
    2. Jos vaan aikaa joskus löytyy ja tunnet olevasi valmis, kirjoita ihmeessä! Olisin itse ainakin jonottamassa kirjaasi kirjakaupan ovella :) Ja taatusti moni muukin! Tällaiset tarinat ovat tärkeitä, vaikka eivät aina niitä kaikkein mukavempia.

      Poista