tiistai 7. elokuuta 2012

Viallinen äiti

Taikan korjatun iän yks vee synttärit mennä vilahti. Olimme juuri tuolloin sopparilla, joten hirmuista hehkutusta asian suhteen emme joutaneet pitämään. Mutta asian mukaiset onnittelut esitimme Taikalle.

1 vrk. Alkuun näytti ettei hengitykseen tarvita tukea. Mutta se luulo karisi hyvin pian.
Jännitin etukäteen kovasti millaisia tunteita tuo päivä herättää. Olin kuullut muilta keskosten äideiltä päivän olevan tunteita täynnä ja tuovan vanhat pelot pintaan. Kiittelin jopa onneani, että olemme sopparilla ja päivässä on muuta ajateltavaa.

3 vrk. Sinivalohoidossa. Arvot eivät olleet vielä yli raja-arvon, mutta nousussa. Lääkärit halusivat ennakoida ja aloittivat ajoissa hoidon ettei Taikasta tule ihan veltto korkeiden arvojen takia.
Kun tuo päivä sitten läheni, aloinkin jännittämään sitä ettei se oikeastaan herätä minussa mitään tunteita. Mikä vika minussa on, kun en itkekään tai koe hyökynä sairaala-ajan tuntoja läpi? Miksi kesäkuinen yks vee synttäri ei palauttanut syntymän aikaa mieleen? Miksi tämä korjatun iän synttäri ei muistuttanutkaan sairaala-arjesta ja peloista?

6 vrk.

Koin itseni suorastaan huonoksi ja tunnekylmäksi ihmiseksi. Syytä tälle en osaa sanoa. Olenko käynyt asioita jo niin monelta kantilta läpi etten koe siihen tarvetta? Vai iskeekö nuo jossain muussa tilanteessa päälle? Syntymäpäivä ei vain ollut sellainen asia minulle, että se kirvoittaa muistot ja kipeät tunteet. Vai onko elämäntilanteemme kaikkineen sellainen, että ei vain ole tilaa murehtia tuota aikaa? Että sen aika on myöhemmin, kun ajatuksissa ja tunteissa on tilaa asialle. En tiedä. Sekoitus kaikkea vai yksinkertaisesti huono ja tunteeton äiti.

Peloton tuo Taikan syntymän aika ei ollut. Se oli todella tuskainen ja raastava. Olin ahdistunut varpaista hiuksen kärkeen asti. Ja niin pahassa hälytystilassa, että jopa hissin kellon kilahtaminen sai minut hyppäämään ja stressikäyrän loikkaamaan suoraan sataan. Sydän laukkasi, hiki puski pintaan ja ensimmäinen ajatus oli heti: "Taikan laitteet hälyttää." Tuon ajan helpoudesta tämä tunnemylläkän vähyys tässä vaiheessa ei voi siis johtua.


Mutta tuona korjatun iän yks vee päivänä saimme todistaa jotain ihmeellistä. Taika otti ensimmäisen askeleensa. Ihan itse ja ilman tukea. Sittemmin satunnaisia askelia on nähty. Vielä ei uskalleta sitä yhtä-kahta askelta enempää ilman tukea mennä, mutta yhdestä kädestä pitämällä jo pitkiäkin matkoja. Niin se pikkuinen vain kasvaa ja oppii. Äidin kulta <3

13 kommenttia:

  1. Ensimmäisen lapseni (ja keskoseni) kalenteri-ioän mukaiset synttärit eivät herättänee minussakaan mitään erityisiä tunteita, mitä nyt vain ohimennen muistlein aikaa, kun täytyi pyytää lupa pojan pussaamiseenkin.

    Nyt toisen keskosen kanssa kaikki tuntuu raskaammalta, kun toisellakaan kertaa en saanut kokea sitä normaalia vauva-arkea. Sana "keskonen" tulee varmasti pitkään herättämään tunteita ja ajamaan itkun partaalle. Samoin kuin sydänlapsesta tai pelkästään sydämestä puhuminen.

    Odotan sitä aikaa, jolloin voin muistella näitä asioita tyynesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, onneksi siis muillakin äideillä on ollut näin.

      Kyllä minullakin sana keskonen herättää tunteita. Se ei varmasti enää koskaan ole minulle vain sana muiden joukossa. Kuten ei enää sana syöpä tai leukemia.

      Voimia teille asioiden läpi käymiseen!

      Poista
  2. Voi, teidän elämässänne on tapahtunut niin paljon, ettei ole mikään ihme, jos kaikki asiat eivät herätä juuri tiettyinä päivinä tiettyjä tunteita! Joskus voi vielä koittaa aika, jolloin käyt keskosuutta enemmän läpi - tai sitten ei. Ei sitä kukaan voi määrittää, mikä on oikea tapa käsitellä nämä asiat. Halaus!

    Onnittelut ensiaskelista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset.

      Ehkä tuo on juuri se oleellinen asia, että ne tunteet eivät tule juuri tiettynä päivänä kalenteria tuijottaen. Itse kävin viime talvena paljon tuota keskosuutta läpi. Silloin märyin ja muistelin sairaala-aikaa. Nyt on taas vuorossa leukemia ja alkuajan tunnelmat.

      Poista
  3. Onnea sekä myöhästyneesti tärkeän merkkipäivän että uuden tärkeän taidon oppimisessa!! Aivan upeaa, että pikkuneiti on jo ottanut tuntumaa taaperoiden liikkumistapaan. Niin ne kasvaa... (huokaus).

    Ja, tiedätkö, mulla on edelleen ihan sama juttu. Vuosipäivät ei herätä mitään tunneryöppyjä, ei synttärien (no, Pätkä kyllä toki olikin täysiaikainen), ei leikkausten. Enpä menisi sanomaan meitä kumpaakaan mitenkään tunneköyhäksi tämän seikan takia...! Luulen paremminkin, että niitä asioita käydään vielä päivittäin läpi tietoisesti tai tiedostamatta - ehkä merkkipäivien tunnekuohut tulevat sitten kun tämä ei enää ole vallitseva tilanne?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syvä helpotuksenhuokaus. En ole siis ainut enkä omituinen.

      Oikeilla yks vee synttäreillä kyllä märyin sitten sitä, että mulla ei oo enää vauvaa!!!! Taika on jo iso. :D Ongelmansa ne on kullakin :)))

      Poista
  4. Minä kans oletin että päivästä tulsi raskas, etenin kun muutenkin itki vielä asiaa paljon. Mutta ei, syntymäpäivä ei tuonut valtavaa hysteriaa. Muiteluja kyllä, mutta ei mitään suurta. Taas senkin jälkeen olen kyllä itkenyt ja käsitellyt tapahtumia paljon. On ollut päivö jolloin itken keskosuutta paljon - enemmän kuin syntymäpäivänä. Joten ihan normaalia tuokin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko muuten raskaus nostanut paljon edellisen raskauden juttuja mieleen? Itselläni oli Taikan raskaudessa vaikeita ne viikot, jolloin Neidin raskaudessa odotimme tietoa kromosomitesteistä. Jonkinlainen lihasmuisti tai joku muu toi pintaan edellisen raskauden itkuja.

      Poista
    2. No tavallaan nyt on helpommat viikot kun np-ultra on takana ja keskenmenneiden viikot on ohi..mutta toisaalta taas ei helpota ennen kuin on sellaiset viikot joilla voi selvitä kohdunulkopuolella.. :/ kovin on ristiriitaisia tunteita. Ärsyttää kun toiset valittaa loppuajan vaivoista tai haluaisit pian nähdä vauvan - vaikka ei olis täydet viikot. Ja samalla itse tavallaan toivon,että oma lapsi olisi jo turvassa keskoskaapissa ettei se vain menehdy minun kohtuuni. (En ole kovinkaan luottavainen oman kropan toiminnan suhteen. Tuntuu että mun lapset on paremmassa turvassa keskoskaapissa kuin kohdussa - etenkin 30-viikon jälkeen.)

      Poista
  5. Minulla ei näistä asioista ole henkilökohtaista kokemusta, mutta blogiasi luettuani ja sen perusteella huomioituna, olet kyllä kaikkea muuta kuin huono ja tunteeton äiti. Ehkä asiat menevät sillä tavoin omalla painollaan, että tunneryöpsyt tulevat ulos kun ovat tarpeeksi saaneet hakea uomiaan (tai näin ajattelisin muuten elämän kivuissa). <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia.

      Se voi olla, että kun elämämme tasoittuu, tulevat keskosuudenkin herättämät tunteet pintaan. Kun niillekin on tilaa. Aika siis näyttää.

      Poista
  6. Hurjasti onnea Taikan ensiaskelista! Ja olen kyllä edellisen kommentin kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että tunteeton äiti et ole missään nimessä!

    (Sitten kysyisin ihan mihinkään kuulumattoman kysymyksen, joka putkahti mieleeni: Mikä olet ammatiltasi? Jos koet kysymyksen liian henkilökohtaiseksi, en pahastu, jos et vastaa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset.

      Tällä hetkellä olen ihan kotiäiti. Työpaikka minua kyllä odottaa taloushallinnon puolella. Sitten joskus, kun tämä sotku on takana.

      Poista