Ostetaan elämä.

Lamaantunut äiti täällä päivää. Infektioeristyksessä eläminen alkaa tehdä tästä äidistä selvää. Päivästä toiseen samoissa ympyröissä pyörimistä. Samoja naamoja tuijottaen. Reilu kaksi vuotta tätä on jo lusittu. En vain enää jaksaisi. En millään.

Olen lamaantunut. Täysin tylsistynyt. Usein vain istun sohvalla ja tuijotan läppärin näyttöä, oikeasti sieltäkään mitään todellisuudessa katsomatta. Mutta kun en vain jaksa näitä samoja seiniäkään koko ajan tuijottaa. Heti, kun pääsemme johonkin muualle, harrastukseen tai tapaamaan tuttuja, olen oma itseni. Reipas ja aikaan saava. Mutta kun kotinurkat lähestyvät, alkaa ahdistus. Kotioven painuessa selän takana kiinni lamaannun. Tunnen kuinka elämä valuu minusta ulos ja painun säästöliekille. Odotan illan tuloa ja nukkumaan pääsyä. Jotta päivä olisi ohi ja yksi täydellisen tylsä, passivoiva päivä infektioeristystä olisi takana.

Lapsetkin alkavat olla kurkkua myöten täynnä tätä eloa. He kaipaavat selkeästi jotain muuta kuin samoja nurkkia. Päivät ovat helposti natinaa ja kitinää. Ihan vain tylsyydestä. Lähileikkipuistokin jo niin koluttu, että sekään ei enää riitä. Päivän kohokohtia on puheterapeutti tai viittomaopettaja. Kerrankin on jonkun muun naama kuin äidin ja isin, jota tuijottaa. Vierasta napata tiukasti kädestä kiinni ja viedään leikkimään. Molemmat ipanat ovat ihan kierroksilla ja oikein tyrkkäävät meidät vanhemmat pois. Tytöistä vaan näkee todella selvästi, että he kaipaavat enemmän kuin mitä tällä hetkellä voimme heille tarjota.

Huoh. Vielä tätä olisi puoli vuotta jäljellä. Mitä on jäljellä äidin mielenterveydestä siinä vaiheessa? Riekaleet? Onneksi pääsen edes tallilla käymään muutaman kerran viikossa. Ilman sitä varmaan räjähtäisi pääni tylsyydestä. En ole ikinä ollut tasaista menoa rakastava, vaan tarvitsen vaihtelua päiviini. Olen spontaani ja nopea käänteissäni. Tämä kotona kökkinen, päivästä toiseen saman toistaminen on minulle hitaasti tappavaa.

Ehkä tämä taas tästä? Joku päivä?