2 vee

Tänään on eräänlainen merkkipaalu. Neidin leukemia todettiin tasan kaksi vuotta sitten. Päivä herättää monenlaisia tunteita.

Muistan edelleen hyvin tuon päivän. Oli helleaalto. Mittari kipusi päivä päivän perään kolmeenkymmeneen asteeseen. Neiti oli ollut pidemmän aikaa epämääräisen huonovointinen. Syömättömyyttä ja oksentelua oli ollut pitkään. Lääkärit laittoivat sen helteen piikkiin. Oli mustelmia, mutta ne laskettiin erään lääkkeen sivuvaikutukseksi, koska ei ollut kuumetta. Emme edes päässeet lääkärille tuolla kerralla päivystyksessä käydessämme. Todettiinpa Neidillä olevan jopa infektioastma. Joka osoittautuikin sitten joksikin aivan muuksi.

Neiti leukemian alkuhoidoilla. Vielä oli tukka päässä.

Oli maanantai aamu. Isi oli viimeistä kuukautta hoitovapaalla. Elokuun alusta oli tarkoitus palata takaisin työelämään. Jääkaappimme ammotti tyhjyyttään. Edessä oli kauppareissu. Pakkasimme itsemme silloiseen punaiseen mopoomme, joka oli kuin sauna. Ei ilmastointia. Päätimme mennä ensin hörppäämään kupposet kahvia ja syömään jotkut pikkuiset herkut lomailun kunniaksi.

Emme olleet ainoat lomalaiset. Saimme kuitenkin pienen pöydän johon mahduimme aamukahville. Neidillekin ostettiin oma pieni herkku. Hetken ehdimme nauttia herkuista, kun Neiti taas oksensi. Äiti oli oksennuksessa, Neiti oli oksennuksessa ja pöytä oli oksennukessa. Ensin siivottiin lapsi. Isi jäi siivoamaan pöytää, kun äiti meni pesemään vaatteitaan vessaan. Onneksi oli helle, märät vaatteet eivät haitanneet. Tuolta istumalta päätimme kuitenkin lähteä jälleen kerran päivystykseen. Siitä olikin tullut jo vaikio paikkamme joka viikkoisella käynneillämme. Olimme käyneet viimeisen kolmen viikon aikana neljä kertaa kertomassa huolemme Neidin voinnista.

Sille tielle sitten jäimme. Tuosta päivästä voi lukea enemmän täältä. Omat aavistukset minulla jo tuolloin oli taudin diagnoosista. Mutta eihän sellaista halua uskoa. Viimeiseen asti vakuutti itselleen, ettei tämä mitään vakavaa ole.

Iloinen tyttö ankeasti ympäristöstä huolimatta.

Tähän päivään liittyy myös aavistus toivoa ja iloa. Olemme päässeet jo näin pitkälle. Neiti on saanut nähdä kolme vee synttärinsä eikä neljä vee synttäreihinkään ole enää pitkä matka. Hoitojakin on vain puoli vuotta jäljellä, jos luoja suo. Mutta viime syksyn positiivisuus lypissä on tehokkaasti vienyt sokean uskon siihen, että kaikki menee hyvin loppuun asti. Hoitojen keston loppuun on aina lisättävä: "jos kaikki menee hyvin.". Päällimmäisenä onkin edelleen pelko kuinka tässä lopulta käy. Ilon pilkahdukset ovat lyhyitä eikä itselleen edes uskalla antaa lupaa huokaista tai iloita. Ettei mahdollinen pettymys olisi niin kova. Vaikka eihän itseään pysty todellisuudessa suojaamaan, jos asiat eivät menekään niin kuin pitää.


Tähän ei totu. Tähän ei totu millään. Pelko oman lapsen puolesta on jotain niin hirveää, etten olisi ikinä uskonut sellaista joutuvani kokemaan.