Heräsin tässä iltana yhtenä tajuamaan kuinka minulla itsellänikin on ennakkoluuloja lastani kohtaan. Kerrotaanhan mistä moinen älynväläys tuli.
Neiti kiipesi syliini ja pyysi saada katsoa telkkaria. Aikansa siinä reuhkattua hän pudotti kaukosäätimen sohvan alle. Noh, tällä mahalla ei enää kumarruta kaivamaan mitään matalan sohvan alta. Selitin tytölle, että äiti ei saa kaukosäädintä sohvan alta ja emme nyt pysty katsomaan telkkaria. Vähän aikaa Neiti kiukkuili sylissäni ja viittoi vaativasti: "Telkkari, Maisa Hiiri". Selitin uudestaan saman litanjan. Hän istui hetken hiljaa sylissäni ja näytti sitten minulle läppäriä. "Katsotaan sitten tuolta jotain!".
Tässä kohtaa astuu kuvaan tuo oma ennakkoluuloni: hämmästyin hänen ongelmanratkaisu taitoaan. Sorrun vauvattamaan Neitiä ja pidän häntä toisinaan hölmömpänä kuin hän oikeasti onkaan. Olen välillä itsekin kehitysvamman "vanki" ja katson tuon kehitysvamman kautta Neitiä. Ajattelen, ettei hän vielä osaa tehdä jotain asiaa ja Neiti tulee ja osoittaa minun olleen väärässä. Asia ei ollutkaan hänelle temppu eikä mikään. Kuinka voi odottaa muiden kohtaavan Neidin ilman ennakkoluuloja, jos itsekin niihin silloin tällöin sorrun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti