Muistelua yön pikku tunneilla

Kätilöopiston sairaala seisoi komeana edessäni. Jännittyneenä kipusin liuskaa, joka johti sairaalan pääoville. Olimme menossa niskapoimu-ultraan. Ensimmäistä kertaa raskauteni oli jatkunut näin pitkälle. Kädet hikosivat ja sydän tykytti. Ajatus poukkoili epätoivosta iloon. Olin samaan aikaan vakuuttunut, että vatsassa ei ole elämää ja että tällä kertaa ei voinut tulla keskenmenoa. 

Kätilö kutsui minut ja mieheni sisään. Jalat tutisten kiipesin pöydälle ja ultraaminen aloitettiin. Ja siellähän se pieni sydän sykki. Tutum tutum. Omaa kiivasta tahtiaan. Valtava helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja katsoin onnesta sekaisena miestäni. Hänkin näytti onnelliselta. Kuinka hyvältä tuntuikaan katsella pienokaista, joka rehellisyyden nimissä näytti enemmänkin avaruusoliolta kuin ihmiseltä. Hänen heilutellessa käsiään ja jalkojaan.

Kylmä hiki alkoi kuitenkin pikku hiljaa hiipiä pintaan. Rautainen nyrkki tarttui vahvalla otteella rinnastani. Kätilö palasi samaan kohtaan ottamaan mittoja uudestaan ja uudestaan. Hymyni alkoi hyytyä ja arvasin, että jokin on nyt pielessä. Lopulta kätilö sanoi: ”Niskaturvotusta on yli raja-arvojen.”

Minä putosin. Minä putosin jonnekin mustaan ja pimeään. Kuin sulaa lyijyä olisi valettu sisuksiini. En ymmärtänyt mitä minulle puhuttiin. Minä kysyin vain kerta toisensa perään: ”Tarkoittaako tämä taas keskenmenoa?”. Muistoissani tuo huone on kadonnut. Muistan vain istuneeni tuolilla ja hokeneeni tuota kysymystä kätilölle. Kaikki ympärilläni on sumeata ja pimeätä. Vain pelko on jäänyt mieleen. 

Siitä alkoi tutkimusten rumba, jossa pyörimme mukana kuin kivet vesiputouksessa. Emme oikein ymmärtäneet mitä tapahtuu ja mitä tämä kaikki tarkoittaa. Meidät vain ohjattiin seuraavalla taholle. Shokin keskellä emme osanneet  itse ajatella. 

Meille varattiin aika istukkabiopsiaan. Jotta saataisiin otettua istukasta soluja kromosomitutkimusta varten. Menimme, koska emme tienneet mitä muutakaan voisimme tehdä. Saimme kuulla lääkäriltä, että todennäköisyys lapsemme vammaisuudelle on yksi neljästä. Jo tuolloin hiipi sisimpääni varmuus, että lapsemme on vammainen. Vaikka isompi todennäköisyys olikin, että turvotus oli väärä hälytys.

Näytettä ei kuitenkaan voitu ottaa istukan sijainnin takia. Seuraava aika tuli viikolle 16, lapsivesinäytteeseen. Joutuisimme odottamaan kuukauden. Tuo kuukausi oli tunteiden mylläkkää. Välillä olin aallon pohjalla synkkine ajatuksineni, välillä huipulla ja varma, että meidän kohdalla tuo turvotus oli vain väärä hälytys. Luin paljon tarinoita internetistä kuinka isoilla turvotuksilla oli lapsella kaikki kuitenkin ollut hyvin. Katselin paljon lasten, joilla on Downin syndrooma, kuvia. Ja itkin pelosta ja ilosta. Minusta he olivat niin kauniita, kuin enkeleitä maan päällä. 

Vihdoin oli aika lapsivesipunktioon. Lääkärinä oli aivan ihana ja rohkaiseva vanhempi mieslääkäri. Hän ultrasi pienokaisemme ja otti näytteen. Ultratessa hän näytti meille pienen jalkoja, käsiä, nenää ja sydäntä. Hän kävi pienen läpi ja kertoi lapsukaisella olevan rakenteellisesti kaikki hyvin ja hänen olevan reipas pienokainen. Minulla oli todella hyvä mieli tuon käynnin jälkeen. Ensimmäisen kerran taakka harteilla tuntui kevyemmältä kantaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. 

Istuin työpaikallani tietokoneeni ääressä, kun puhelin soi. Tunnistin numeron, puhelu tuli Kätilöopistolta. Tartuin puhelimeen ja lähdin ulos. Minä leijuin. Aivan kuin olisin irronnut omasta ruumistani ja katsellut itseäni ylhäältä päin. Samaan aikaan tunsin itseni aivan liian pieniksi omaan kehooni ja sitä oli valtavan raskas liikuttaa. 

”Valitettavasti lapsellanne on todettu Downin syndrooma.” sanoi kätilö minulle puhelimessa. Maailmani mureni jälleen. Yritin kysyä, mitä se oikein tarkoittaa. Vaikka olin ottanut asioista jo selvää etukäteen, tuolla hetkellä kaikki tieto hävisi päästäni. Olin yksin pimeässä. Kätilö antoi minulle ajan seuraavaksi aamuksi perinnöllisyyslääkärille, jossa voisimme puhua tilanteesta. Ja siitä haluammeko jatkaa raskautta. Kysyin lopuksi oliko lapsemme tyttö vai poika. Tyttö, vielä niin pieni tyttö.

Soitin miehelleni ja kerroin uutiset. Kuulin kuinka hänenkin maailma heitti kärrynpyörää. Kerroin lapsen olevan tyttö. Hän ei olisi halunnut tietää. Lapsesta tuli heti enemmän oma pieni persoonansa sukupuolen myötä. Sanoin lähteväni kotiin. En vain pystynyt enää keskittymään töihin.

Istuin työpisteeni ääressä ja keräsin itseäni. Kyyneleet kihosivat väkisin silmiini. Käteni tärisivät. Päässäni kaikui vain tieto, jonka juuri olin puhelimessa saanut. Tuijotin tietokoneeni ruutua mitään näkevin silmin. Jollain konstilla sain itseni kasattua sen verta, että pystyin menemään kertomaan pomolleni uutiset. Ääni täristen sanoin, etten taida pystyä nyt töitä tekemään. Hän oli todella ymmärtäväinen.

Istuin auton rattiin ja mietin miten pääsen kotiin. Miten pystyisin ajamaan autoa, kun silmäni olivat sumeana kyynelistä? Samalla minuun oli laskeutunut omanlaisensa rauha. Tiesin mitä tehdä. Minun lapsellani olisi sitten pikkuisen enemmän kuin muilla. Rakkauden kromosomi. Hän on juuri täydellinen sellaisenaan ja ansaitsee kaiken sen rakkauden mitä meillä vanhemmilla ja maailmalla on hänelle tarjota.