tiistai 17. heinäkuuta 2012

Kakkonen on ykkönen?

Eräänä päivänä kaupasta kotiin ajellessa mietiskelin, kuinka kohta voin askarrella ja pelailla Taikan kanssa. Tajusin kuinka paljon olen odottanut, että voisin lasten kanssa puuhata jotain tuollaista. Leipoa, tehdä kortteja tai pelata jotain lasten peliä. Mitä vain näpertelyä yhdessä. Sitten iski karmea huono omatunto. Pidänkö Neitiä huonompana, koska hänen kanssaan en ole voinut vielä moisia puuhata? Tykkäänkö kakkosesta siksi enemmän?

Koin, etten saa iloita ja olla onnellinen siitä, että Taika on ns. tavis ja hänen kanssaan voin tehdä sellaisia asioita mitkä ei vielä onnistu Neidin kanssa. Ettei minulla ja Taikalla saisi olla omia juttuja. Juttuja mihin Neiti ei vielä kehitysvammansa takia pysty. Mutta miksi? Miksi ei saisi olla? Mikä kumma laittaa minut heti kuvittelemaan, että toinen olisi jotenkin sen takia arvokkaampi tai arvottomampi? Onhan lapsilla muutenkin omia kiinnostuksen kohteita. Oli sitten tavis tai ei. Omia juttuja muodostuu aivan varmasti jokaisen vanhemman ja lapsen välille. Juttuja, jotka ovat vain heitä kahta varten.

Tämä oli ihan uusi tuttavuus tunteiden ja ajatusten rintamalla. Että pelkään jotenkin arvottavani lapsiani, koska he eivät tule pystymään/eivät pysty samoihin asioihin. Jo nyt olen ensimmäisiä kertoja kokenut surkua siitä, että Taika menee Neidistä ohi. Kaukana ei taida enää tuo päivä olla. Sen verran kiinnostusta on Taika nyt puhumiseen osoittanut, että kohta taitaa sanoja tapailla. Ja siten mennä esikoisen ohi. Kyllä se kirpaisee äidin sydämestä. Vaikka Neiti viittoo sujuvasti ja siten kommunikoi. Mutta silti. Pienempi menee isomman ohi kehityksessä. Ja, kun tuo meidän Neiti ei ole mikään tyhmä, pelkään miten hän reagoi kun huomaa pienemmän olevankin taitavampi. Kirittääkö vai masentaako?

Selvittyäni järkytyksestä tajusin rakastavani kumpaakin ipanaa ihan yhtä paljon. Rakkaus on vain omanlaistaan kumpaakin kohtaan. Ja eri asiat kummankin lapsosen kohdalla saavat sydämen hyppämään hetkeksi paikaltaan ja rinnan pakahtumaan onnen tunteesta. Ja niin saa olla.

8 kommenttia:

  1. Hei

    Takavasemmalta - blogiasi seuraillen yhden ds-lapsen sukulaisena

    Mielestäni ajatuksesi ja tunteesi ovat täysin oikeutettuja - mutta niin se vain on. Jos lapsia enemmän kuin yksi, on molempien/kaikkien kanssa omat "juttunsa". Ei siitä mielestäni tarvitse huonoa omaatuntoa potea, kiitos kuitenkin tästäkin avautumisesta ja ajatustesi jakamisesta lukijoidesi kesken. Kirjoitat hyvin ja sujuvasti, tekstiäsi on mukava lukea.

    Aya

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset!

      En etukäteen uskonut kuinka paljon vanhemmuuteen liittyy syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Vaikka tekeekin parhaansa. Onneksi olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan, tälläkin saralla.

      Poista
  2. Hei. Näin se on. Niinkuin lastenpsykiatri jossain haastattelussa tässä lähiaikoina totesikin: lasten kasvattamiseen liittyy aina myös syyllisyyttä. ajatuksia: teenkö oikein.

    Kyllähän erityislapsella on usein enemmänkin niitä omia juttuja vanhemman kanssa, terapioita , käyntejä ym. Tavis- lapsihan jää yleensä vähemmälle. Minulla on yksi n 27 v tuttu, joka kertoi, että on käynyt aikuistuessaan terapiassa. Yhtenä syynä kertoi sen, että Down-pikkusisarus vei niin paljon äidin huomiota lapsuudessa, että siitä jäi mielen pohjalle kaihertamaan asioita, joita kävi terapiassa läåi. Mutta oli varmaan muutakin.

    Mutta jo se , että mietit näitä , osoittaa että varmasti olet hyvä ja riittävä äiti molemmille. Rauhallista ja hyvää jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se helposti on. Vaikka yrittää aikansa tasapuolisesti jakaa, tarvitsee erityislapsi usein sitä erityistä huomiota. Vaikka lapsi sen järjellä tajuaisikin, sydän harvemmin kuuntelee järkeä ja lapsi voi kokea itsensä vähemmän rakastetuksi. Olemmekin tätä paljon pohtineet, että miten jakaa tasaisesti huomio molemmille lapsille. Ettei toinen koe itseään huonommaksi.

      Tällä hetkellä meillä on siitä onnellinen tilanne, että kaikki terapiat tapahtuvat kotona. Ja pikkusisko osallistuu myös. Toki Neidin kanssa puuhataan ja harjoitellaan, mutta Taika saa tutkia ja pyöriä "jaloissa" mukana. Tämä juuri siksi, ettei hän koe, että Neidin luona käy immeisiä leikkimässä ja hän ei pääse koskaan mukaan.

      Poista
  3. Minä jo nyt murehdin - tai alusta asti olen murehtinut - sitäkin, että kohtelenko toista lasta erilailla, jos tällä onkin helpompi alku? Että vaikuttaako se lapsen ja minun suhteeseen myöhemminkin.. jos toisen alkuun liittyi huoli ja pelko ja toinen saisi olla koko ajan lähellä ja imettäisinkin vielä O.o

    Mutta tosiaan, kaikilla on omat juttunsa, erilaisuuksista huolimatta. Niin minunkin lapsuudenkodissani jossa meitä oli useampia "tavis"lapsia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on niin totta. Haastava alkustartti jättää jälkensä suhteeseen pitkäksi aikaa. Itse en uskaltanut kunnolla kiintyä lapseeni aluksi. Äidinrakkaus Taikaa kohtaa syntyikin paljon myöhemmin mitä Neitiä kohtaan.

      Tsemppiä raskauteen <3

      Poista
  4. Hei, ystävälläni on kaksi tavislasta ja siinä välissä erityinen. Kahden nuoremman välinen ikäero muistaakseni viisi-kuusi vuotta. Kun kuopus oppi puhumaan myös erityinen sai vertaistukea ja hänen puhumattomuutensa (oli jotain omanlaistaan, muttei puhetta) päättyi ja hänkin ryhtyi puhumaan jopa niin hyvin, että vieraskin ymmärtää. Kaikki ovat jo 30-40 vuotiaita.

    Oman kokemukseni mukaan edes kahta tavislasta ei voi kohdella/kasvattaa täysin samoin, koska luonteet reagoivat erilailla samanlaiseen kohteluun. Ja kuten totesit, myös kiinnostuksen kohteet voivat olla erilaiset. Tasa-arvoisuuteen tällä ei kuitenkaan mun mielestä ole vaikutusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa. Kaikki lapset ovat persoonia ja mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle. Tasa-arvoisuus, siihen mekin pyrimme.

      Ihana tuo tarina. Se luo toivoa meillekin, että Neiti lähtee vielä puhumaan.

      Poista