Pieleen kasvatetut lapset

Viikon tohinoiden ja polikäyntien lomassa sain aimo annoksen arvostelua siitä, kuinka meillä kasvatetaan lapset. Asialla olivat niin sanotut ammattilaiset: viittomaopettaja, keskospolin lääkäri ja sairaanhoitaja. Jäinkin ihmettelemään, että mikä oikeus heillä on puuttua meidän tapoihin elää ja olla. Niin kauan kun emme oikeasti tee hallaa lapsillemme tai pahoinpitele heitä.

Arvostelua sai osakseen vieressä nukuttaminen, sylissä nukuttaminen, kasvisruokavalio ja se, että tarjoan tissiä pikkuisen itkuun. Tuttikin pitäisi jo olla käytössä. Paitsi neuvolantädin mukaan ei saa ottaa, kun tutkimusten mukaan se korvaa yhden ruokailukerran vuorokaudessa. Niin, että ketä uskoa?

Meillä uskotaan ns. pehmeisiin arvoihin/kiintymysvanhemmuuteen/lapsentahtisuuteen/hippeilyyn. Miksi sitä nyt ikinä sitten kutsuisikaan. Mitään "uskontoa" tähän ei liity, vaan se on tuntunut minusta alusta asti "oikealta" ja meille sopivalta tavalta hoitaa lapsemme. Vasta jälkeenpäin olen törmännyt aatteisiin muuallakin ja huomannut, että näillä on sitten vallan nimikin. Minusta on luonnollista, että pieni lapsi haluaa olla vanhempansa lähellä. Avuttomana ihmistaimena hän on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Miksi en tuota läheisyyttä saa sitten näiden ammattilaisten mielestä tarjota?

Vieressä en saa nukuttaa, koska aiheutan sillä kätkytkuoleman lapselleni. Tästä väänsimme aika pitkän pätkän lääkärin kanssa. Kysyin mihin tuo väite perustuu. Kuulemma lapsi voi jäädä huonoon asentoon tai minä käännyn päälle. Mutta, äiti ei käänny kovin helposti lapsensa päälle. Minä nukun samassa asennossa koko ajan ja olen omalla tavalla unenkin läpi tietoinen vauvasta. Nukun ihan erilailla kuin silloin kun tiedän ettei pieni ole vieressäni. Eikä se sitä paitsi ole mikään kätkytkuolema, jos lapsi tukehtuu alleni. Kerroin lääkärille jopa tutkimuksista, joissa on todettu perhepedin vähentävän kätkytkuolemia. Lopulta jätin lääkärin siihen uskoon, että otin asian kuuleviin korviini. En ottanut, kainalossa tuo nukkuu edelleen. Niin kuin isosiskonsakin teki. Minulle on yksinkertaisesti paljon helpompaa yöllä napata Pirpana kainaloon ja imettää pötköllään. Ja siihen sitten nukahdan. Toisinaan herään hetken päästä ja siirrän hänet joko vähän kauemmaksi tai omaan sänkyyn, joka on sivuvaununa. Toisinaan nukutaan sujuvasti kylki kyljessä molemmat. Oma sänky on kovin vähällä käytöllä. Neidillä sitä ei tullut käytettyä ollenkaan ennen kuin yösyötöt loppuivat. Aamulla ei minulla ole yleensä minkäänlaista kuvaa siitä montako kertaa Pirpana on yöllä syönyt. Puoliunessa kun vaihdan hänet vain tissiltä toiselle ja jatketaan molemmat näin uniamme. Molemmat lapset ovat vielä nukkuneet paljon paremmin vieressäni kuin omassa sängyssä. Omassa sängyssä kitistään ja natistaan ja heräillään. Tällä järjestelyllä nukkuu koko talon väki paremmin ja on jota kuinkin järjissään seuraavana päivänä. 

Tähän samaan syssyyn sain kuulla, että pitäisi jo käyttää tuttia Pirpanalla. Varsinaista selitystä en tuolle saanut. Tiedän tutin vähentävän kätkytkuoleman riskiä, joten luulen tuon "käskyn" liittyvän siihen. Eikös tutin käytön kuitenkin tulisi olla jokaisen perheen oma valinta, ei lääkärin päätös? Eikä tuo kätkytkuolema ole niin yleistä, että sen takia lääkäreiden tulisi määrätä perheitä käyttämään tuttia. En ole millään muotoa tutin vastainen. Neiti syö vieläkin tuttia ja Pirpanallekin sitä tarjotaan, kohtalaisen huonolla menestyksellä. Minua jäi vain kaivelemaan lääkärin tapa esittää asiansa. Hän ojensi minua kuin pikkulasta. Koin olevani suorastaan edesvastuuton äiti, kun en ollut opettanut lastani syömään tuttia.


Kyseisellä vastaanotolla sairaanhoitaja tokaisi minulle, kun Pirpanan itkiessä laitoin hänet tissille, että hän on jo niin iso, että pitäisi keksiä muut keinot lohduttaa kuin tissi. Lapsen ollessa VIIKON vanha (korjattua ikää). Ymmärtäisin tuon kommentin, jos tuikkaisin yksi vuotiaalle joka itkusta tissin suuhun. Miksi ihmeessä minun pitäisi itkettää tämän ikäistä lasta, jos minulla on keino millä lohduttaa häntä ja saada hänelle parempi mieli?


Rakas viittomaopettajammekin on kantanut kortensa kekoon arvostelussa. (Hänen laukausuistaan taidan vielä joskus kirjoittaa oman postauksen. Niistä saisi pienen romaanin aikaiseksi.) Molemmat lapset ovat nukkuneet paljon sylissä pienenä. Liinassakin on tullut kannettua kumpaakin. Hän on kuulemma tehnyt esikoisen kanssa saman virheen, että nukutti sylissä. Saan kuulemma kantaa vielä kaksi vuotiaanakin Pirpanaa siitä syystä. Siksikös Neiti ei vielä kävele, kun häntä sylissä nukutin? Nyt sitten korjaan tuon virheen hedelmiä ja kannan häntä vielä kaksi vuotiaana ;)


Välillä tuntuu, että yhteiskunnassamme on normina lasten mahdollisimman nopea itsenäistäminen ja karaiseminen. Arvostellaanko ammattilaisten toimesta, jos nukutat lasta omassa huoneessa ja päiväunet omassa sängyssä? Miksi kantaminen ja lähellä pitäminen on yhtään sen huonompia vaihtoehtoja? Mitä hallaa niillä oikeasti teen lapselleni? Tänä päivänä psykologit sanovat perusturvallisuuden helpottavan lapsen itsenäistymistä. Läheisyyden ja vanhempien herkkyyden lapsen tarpeille on jopa todettu olevan aivojen kehityksen ja hermottumisen kannalta tärkeää. Kuitenkin ammattilaiset arvostelevat tuota tapaa kasvattaa lasta. Hemmottelen lapsiani. (Ja olen ylpeä siitä!)