Vuosi sitten

Vuosi sitten minä makasin Kellokosken suljetulla osastolla ja keräsin minuuteni palasia takaisin kasaan. Mieleni oli hajonnut ja musta. Ruumiini täysin voimaton. Tuosta ajasta en näin jälkeenpäin juurikaan muista. Satunnaisia hetkiä ja tunnelmia. Muistan katselleeni ikkunasta ulos ja ihmetelleeni kuinka maailma voi jatkaa normaalisti pyörimistään. Elämähän oli juuri pysähtynyt. Se oli katkolla. Istuin omassa kuplassa mitä mikään tai kukaan ei pystynyt läpäisemään. Katsoin omaa elämääni ikkunan läpi. Ihmettelin mitä sille oli tapahtunut.

Tuolloin ajatukset olivat välillä hyvin synkkiä. En nähnyt minkäänlaista tulevaisuutta. Se oli täysin musta, tyhjiö. Yritin selvitä hetkestä toiseen, minuutista kerrallaan. Suurimmaksi osaksi olin kuitenkin täysin tyhjä. Päässä ei liikkunut mitään, vain olin. Toisinaan yritin katsoa telkkaria, jotta saisin myllertävät tunteet pysäytettyä. Mutta keskittymiskykyni oli täysin poissa. Hetkessä olin jo täysin ulalla mitä televisiossa tapahtui. Lukeminen oli täysin poissa laskuista. Jo pelkästään kirjan käteen ottaminen tuntui valtavalta ponnistukselta. Niin voimaton oma ruumiini oli.

Musiikki oli tuolloin kantava voima elämässäni. Minut varmasti muistetaan tuossa sairaalassa kuulokkeet päässä ja kynä kädessä kirjoittamassa. Purin tunteita ulos kirjoittamalla ja musiikkiin eläytymällä. Jostain syystä olen aina saanut tunteitani purettua musiikin avulla. En ole mitenkään musikaalinen, niin että osaisin laulaa tai soittaa. Mutta musiikin tunnetilat tempaavat minut mukaansa ja auttavat purkaamaan omaa oloani.

Voimien hieman elpyessä aloin myös neulomaan. Olemukseni oli painunut kasaan kuin suuren taakan alla. Hartiani olivat kumarassa ja samalla jännittyneinä korviin asti. Minä ikään kuin käperryin suojaavasti oman minuuteni ympärille. Neulominen rentoutti minut tuosta asennosta. Istuin ryhdikkäästi, niin kuin terveet ihmiset istuvat. Asennon avautuminen tuntui myös avaavan mieltä ja helpottavan tuskaa. Minä neuloinkin paljon. Tein hameen, mekon ja paljon sukkia. Neulomiseen minun ei tarvitse keskittyä, vaan käteni kävivät ja ajatukseni juoksi tai seisoi, tunnelmasta riippuen. Ehkä neuloin itseni tuolloin neulomisähkyyn ja tämä talvi on ollut siksi hiljainen.

Pitkä ja kivinen tie on tuosta ajasta tultu. Välillä loppui jo usko. Jaksanko koskaan enää elää normaalia elämää? Mutta niin vain eri tunnelmissa tätä kirjoitan vuosi tuon reissun jälkeen. Jaksan kiinnostua ympäristöstäni, osallistua perheeni elämään ja olla sosiaalinen. Mieli ei ole musta, Neidin tilanteesta huolimatta. Katson valoisin mielin tulevaisuuteen, se ei enää pelota minua. Alan olla oma, positiivinen minäni. En enää jaksa märehtiä ja murehtia. Huomaan kaipaavani kevyttä ja pirskahtelevaa seuraa. Sellaista, jossa voi nauraa paljon ja höpistä hölmöjä. Vitsailla ja hassutella. Enää minulla ei ole niin suurta tarvetta ruotia syntyjä syviä. Uida syvissä vesissä.

Tuota tietä on kuitenkin vielä kuljettavana. Toipuminen kokonaan ottaa oman aikansa. Väsyn sosiaalisissa tilanteissa edelleen enemmän kuin ennen. Mutta nykyisin ne myös antavat paljon. Aluksi ne tuntuivat vain ottavan palan minusta. Jaksaminen ei ole vielä palautunut kokonaan. Energisyyteni vasta puolilleen palautunut. Mutta suunta on oikea ja nyt uskon vielä joku päivä olevani se oma itseni kokonaan. Toivon myös oppineeni olemaan itselleni paljon armollisempi kuin ennen olin. Oppineeni, että levätä voi vaikkei koko taloa ole ensin puunanut ja itseään väsyksiin raatanut.