Soutua syvissä vesissä.

Leukemia-mörkö on nostanut jälleen päätään. Minulla on ollut kylmäävä tunne, että tämä pelottava tauti on meidän tytön kohtaloksi. Että hän on liian kaunis ja hyvä olemaan täällä.

Mitään kummallista ei ole tapahtunut. Leukkariarvojen kanssa oli ongelmia, ne eivät millään nousseet. Mutta sitten yhtäkkiä pomppasivatkin ihan kunnolla. Lyppiä jo väläytettiin, mutta arvojen noustua sitä ei sitten tarvitakaan.

Minulle on myös selvinnyt sellainen jäätävä asia, että Downeille kantasolusiirron tekeminen ei olekaan niin yksinkertainen juttu. Itse asiassa, tänä vuonna on tehty koko Lastenklinikan historiassa ensimmäinen kantasolusiirto Down-lapselle. Luovuttajaksi ei ilmeisesti kelpaa kuin sisarukset, tuon ylimääräisen kromosomin takia. Ja takeitahan ei ole, että sisaret kelpaavat. Eivät hekään ole automaattisesti sopivia luovuttajia. Tuo tieto, että uusiminen on melko todennäköisesti meidän Neidin kohtaloksi, on saanut minut pelkäämään leukemia-mörköä tosissaan.

Olen tainnut vasta nyt ymmärtää kuinka vakavasta asiasta syövässä on kyse. Minulla on ollut nyt vasta kapasiteettia tuota asiaa käsitellä ja sisäistää. Ja se onkin iskenyt tajuntaani niin, että hengitys välillä salpaa. Rautainen nyrkki puristaa sydämeni kasaan ja pelkään hänen menettämistään. Olen monta kertaa katsonut Neitiäni ja samaan aikaan rakastanut ja pelännyt valtavasti. Tarve puristaa hänet syliin, nuuskia hänen tuoksuaan, silitellä hiuksia ja painaa kaikki pienetkin yksityiskohdat hänestä mieleen, on ollut suuri. Ikään kuin yrittäisin varastoida sylittelyä pahan päivän varrelle, vaan kun niin ei voi tehdä. Sillä sitten on syli tyhjä, jos pahin käy. Elämä ei vain voi olla niin julma, että ottaa minun pienen tyttöni liian aikaisin pois. Ei vain voi.

Sillä sen jälkeen on aivan mahdotonta jatkaa elämäänsä normaalisti. Sydämestäni on viety liian iso pala pois.