Äidin vika

Törmäsin mielenkiintoiseen tutkimukseen. Tampereen yliopistolla oli tutkittu antavatko äidin ja lapsen yhdessä koetut ilon hetket suojaa psyykkisiltä ongelmilta. Tutkimus on luettavissa tästä linkistä.

Älkää nyt käsittäkö minua väärin, vaikka tämä tuleva kirjoitus arvostelee aihetta. Minusta on tärkeää, että aihetta tutkitaan ja sitä kautta saadaan tietoa ja aseita puuttua ongelmiin. Keksitään keinoja, joilla auttaa perheitä, joilla on vaikeuksia vuorovaikutuksessa, syystä tai toisesta. Kirjoitan tämän masennuksen läpi käyneen (ja osittain edelleen toipumisen tiellä) olevan äidin näkövinkkelistä. Siitä mitä tunteita ja ajatuksia tämän tyyppiset artikkelit minussa kirvoittaa.

Päällimmäisin tunne on syyllisyys. Mitä pahaa minä olen sairastumisellani lapsilleni aiheuttanut? Syyllisyys, joka aiheuttaa huolta ja pelkoa. Usein huomaan tarkkailevani lapsiani ja heidän käytöstään. Itkeekö Taika liian vähän? Eikö hän uskalla näyttää negatiivisia tunteitaan? Onko lasteni vuorovaikutus normaalia? Mitä, jos he ovatkin masentuneita minun takiani? Nauraisivatko he enemmän, jos en olisi ollut vaikeasti masentunut? Kysymyksia ja pelkoja riittää. Monta kertaa olen mieheltäni kysynyt onko hän huolissaan lasten käytöksestä. Että näkeekö hän jotain kummallista heissä. Tieto on lisännyt tuskaa.

Koen nämä tutkimukset hyvin syyllistävinä. Vaikka niitä ei varmaankaan sellaisiksi ole tarkoitettu. Tutkimuksissa kerrotaan hyvin auliisti mitä äidin masennus saa lapsessa aikaiseksi. Kuinka kauaskantoiset vaikutukset asialla on. Mutta artikkeleissa ei koskaan kerrota kuinka tuon tilanteen voi korjata. Sillä sen voi myös korjata jälkeen päin. Hyvin vähän, jos oikeastaan lainkaan, olen löytänyt artikkeleita, joissa kerrottaisiin mitä tilanteessa voi tehdä. Miten paikata masennuksen jättämiä jälkiä. Ei kerrota tarinoita, kuinka vaikean masennuksen hellitäessä äidin ja lapsen vuorovaikutussuhde on saatu kuntoon. Keskitytään vain niihin kauhukuviin ja -skenaarioihin.

Taakka vuorovaikutuksesta ja lapsen psyykkeestä on myös hyvin vahvasti äidin harteilla. Jos äiti masentuu, on lapsi tuhoon tuomittu. Äiti on toki tärkeä henkilö, varsinkin lapsen ensimmäisenä elinvuotena. Mutta ei todellakaan (noin tavallisesti) ainut henkilö lapsen elämässä. Kyllä isilläkin on merkitys. Tästä on onneksi alettu viime aikoina puhua enemmän. Ettei koko kakku ole vain äidin harteilla. Isi, joka ottaa vastuun lapsista äidin sairastuessa, pystyy ihan yhtälailla antamaan kokemuksia onnen hetkistä ja normaalista vuorovaikutuksesta. Isin puuttuessa myös isoäiti, setä tai serkku voi olla tuo henkilö. Ei kaikki ole äidin vastuulla. Toki tässä on oleellista se, että tilanteeseen reagoidaan ja huomataan äidin tilanne. Jos vastuu lapsen hoidosta on yksin äidin harteilla, näkyy se varmasti myös lapsessa.

Omasta elämästä. Itselläni ei puhuttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vaikkakin sitäkin ilmaan heitettiin. Sairaalassa diagnoosi oli reaktiivinen masennus. Eli lapsettomuus, keskenmenot, kehitysvammaisuus, näkövammaisuus yms yms oli jättänyt jälkensä ja tämä äiti masentui. Taakka oli lopulta liian suuri, koko paletti yhdessä liikaa. Masennus ja paha olo hiipi. Aloin olla väsynyt. Minäkin, äideille kuulemma niin tyypillisesti, porskutin eteenpäin, hiipuvista voimista huolimatta. Sillä lapsi on hoidettava. Eihän sitä voi jättää, unohtaa. Kaikesta huolimatta rakkaus voitti väsymyksen. Tätä kesti muutaman kuukauden. Elämässä oli kyllä myös iloja, mutta myös epätoivoa. Näin jälkikäteen näen, että olin masentunut, mutten vielä kovin vaikeasti. Jos tilanne olisi säilynyt tuollaisena, olisin varmaan noussut itsekseen siitä takaisin pinnalle. Mutta sitten tuli keskenmeno. Otin sen näennäisesti todella hyvin. Ihmettelin sitä itsekin miehelleni. Miten en tällä kertaa itkenytkään silmiä päästäni? Mutta todellisuudessa taisin sulkea kaiken sisälleni. Sitten koitti hetki, että koin nyt loppui voimat. Ratkaiseva tekijä oli kirja Vauvan varjo. Tunnistin itseni äitien kertomista tarinoista. Se oli pelottavaa. En edes ollut tajunnut olevani masentunut. Tartuin kirjaan silkasta mielenkiinnosta, en löytääkseni itseäni tarinoista. Soitin neuvolaan ja kerroin tilanteesta. Minulle järjestettiin aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. Ja tuolla käynnillä romahdin. Joku kuunteli ja ymmärsi. Silloin tipuin. Tunsin kun minua kannatteleva verkko napsui säe kerrallaan poikki. Tipuin, tipuin ja tipuin. Jonnekin mustaan, pimeään ja pelottavaan. Kaksi viikkoa ja olin jo suljetulla osastolla. Romahdus oli täydellinen.

En mene nyt sen syvemmälle tuohon ajanjaksoon, kokemuksiani tuosta ajasta on luettavissa aikaisemmissa kirjoituksissa. Jatkan aiheesta isi. Meillä hyppäsi isi tuolloin ohjaksiin. Hän ymmärsi heti, että nyt on tosi kysymyksessä. Nyt on paras tarttua ruoriin ja saada kurssi takaisin raiteilleen. Hänen työnantaja ymmärsi hyvin tilanteen ja mieheni sai jäädä lyhyellä varoajalla hoitovapaalle. Uskon, että tämä on ollut tärkeää Neidin kannalta. Tuttu ja turvallinen isi jatkoi hoitajana, vaikka äiti oli masentunut. Hetkeksi poissa pelistä. Vakaa aikuinen jatkoi hoitajana. Olihan se taatusti muutos Neidin elämässä, mutta ei välttämättä paljoakaan isompi kuin jos äiti olisi palannut työelämään ja isi vaihtunut hoitovapaalle. Isikin on siis tärkeä henkilö lapselle ja osaa hoitaa, ihan siinä missä äitikin. Ja pystyy antamaan ihan yhtälailla eväät hyvään ja tasapainoiseen elämään.

Ymmärrän, että kaikissa perheissä ei tämä ratkaisu välttämättä onnistu. Ei siksi, ettei isi olisi halukas, vaan yhteiskunta ja työnantaja ei aina oikein taivu äkillisissä sairastumissa. Mutta onko se sitten lopullisen tuhoisaa, jos lapsesta onkin vastuussa yhtäkkiä joku tuntemattomampi henkilö? Eikö tärkeämpää ole, että apua saa ja ihmiset ovat turvallisia, jotka lapsen elämässä ovat?  Eikä masentunut äiti tee lopullista tuhoa lapsestaan. (Väkivaltaan en tässä puutu, se on luku erikseen).

Jälleen esimerkki omasta elämästä. Silloin kun saimme pommin niskaamme ja Neidin lypissä vilahti positiivisuutta, oli Taika vajaa puoli vuotias. Silloin musteni molempien vanhempien maailma. Pelkäsimme. Pelkäsimme niin, etten ollut varmaan ikinä elämässäni pelännyt. Pelkäsin enemmän kuin aikanaan koko leukemia diagnoosin saatuani. Olin varma, että se oli menoa. Silloin oli ilo kovin vähissä tässä talossa. Mielessäni järjestin hautajaisia ja jätin jäähyväisiä lapselleni. Mietin onko nämä viimeiset viikot kotona. Onko nämä viimeisiä hetkiä keinussa? Nukutan viimeisiä kertoja omaa lastani hänen omaan sänkyynsä? Ilma oli raskasta hengittää, maailma näytti harmaalle. Silloin huomasimme jäljen myös Taikassa. Hän muuttui ilmeettömämmäksi ja hymyttömämmäksi. Hän ei leikkinyt yhtä innokkaana, vaan vaikutti myös masentuneelta. Aloimme kiinnittää enemmän huomiota, että leikimme myös Taikan kanssa ja hassuttelemme. Sillä lapsilla on kummalinen taito kaiken keskellä saada arkeen sitä iloa ja tasaisuutta. Rutiineja, jotka pitävät pinnalla. Ja niin myös palasi hymy ja leikki Taikan elämään. Ja onneksi myös seuraavat lypit olivat puhtaita ja elämä helpottui.

Kukaan ei valitse masentua. Elämä ei aina mene niin kuin piti. Tulee vastoinkäymisiä ja yllättäviä tilanteita. Kukaan ei tiedä etukäteen omaa kantokykyään. Pistettä, jossa romahtaa. Pistettä, jossa on saanut liikaa ja mieli sairastuu, väsyy. Eikä siihen aina tarvita sen isompia syitä. Toisilla aiheuttaa synnytyksen jälkeiset hormonaaliset muutokset tilanteen. Mutta kukaan ei taatusti valitse masentumista. Se suo on syvä ja raskas kulkea. Siksi minusta syyllistämisen ja ikuisen haittavaikutusten kertaamisen lisäksi olisi ehdottoman tärkeää kertoa myös positiivista ja keinoja tilanteen korjaamiseksi. Pelkkään masennukseen kuuluu syyllisyys ja oman arvon kyseenalaistaminen. Tälläiset kirjoitukset eivät taatusti helpota tuota taakkaa masentuneen harteilla. Tuntuu oleva kovin suomalainen tapa tämä, että "syyllistetään" ja kerrotaan ongelmista ja unohdetaan se jälkihoito ja kannustus.

Minusta näistä tutkimuksista ei oikeastaan ole niin kauan mitään hyötyä, kun apua ei ole saatavissa. Määrärahoja kiristetään. Hoitoon on jonot ja kotiapua ei anneta. Masentuneelle annetaan vain resepti kouraan ja toivotetaan onnea. Minulle kerrottiin monta kertaa sairaalassa olessani kuinka onnekas olen, että pääsin hoitoon. Koska paikat sairaalassa on kortilla. Muistan jopa miettineeni, olenko nyt vienyt paikan joltain, joka tarvitsisi sitä enemmän. Jono oman alueen mielenterveyspolille oli kuukausien mittainen. Pieni lapsi kiritti minua jonossa muiden ohi. Jonotin vain kolme kuukautta. Sen kerrottiin olevan minun "valttini" hoitoon pääsyissä. Kotiin emme saaneet mitään apua. Meidän olisi kuulemma pitänyt haastaa kunta oikeuteen ja sitä kautta hakea itsellemme lakisääteistä apua tilanteeseen. Kuka jaksaa moisen rumban hoitaa suljetulta osastolta? Onneksi mieheni pystyi olemaan kotona. Se oli todella tärkeää minun toipumisen kannalta. Ja Neiti pääsi nopeasti kuntouttavaan päivähoitoon, jolloin mieskin sai parina päivänä viikossa omaa aikaa. Ja minun äitini auttoi miestäni sen minkä pystyi eli paljon. Fyssarimmekin huomio tilanteen ja sanoi, että käytä koiraa vaan ulkona ja hyödynnä aika, kun hän on paikalla. Ilman heitä olisi apumme ollut aika ohutta. Onneksi on tukiverkko. Yhteiskunta ei oikeastaan apua meille tarjonnut.

Tutkimukset tuottavat taatusti tärkeää tietoa, mutta hyödynnetäänkö se oikeaan elämään. Mitä konkreettista ne tuovat sen masentuneen äidin elämään? Syyllisyydenkö?