lauantai 29. toukokuuta 2010

Epätoivon hetkiä.

PMMP:n laulua Leskiäidin tyttäret lainaten:

"Luulin ennen et jossain mitataan tarkalleen milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen. Se on pelkkä harha, perätön luulo. Toiset hölmöt uskoo niin. Jäävät hartiat väkevän, suuren pieneksi kuin heikonkin.

Tässä elämä on. Oma, kallis ja tarpeeton. Joki joutava laineillaan mua lastuna vie mukanaan. Ja ensin mä vapisin aaltojen alla. Opin olemaan antautumalla. Pohjallakaan ei yksinään olla. Alakulo on seurana haikeuden.

Miks kysyt miten käytän päivät jotka vielä saan? Tiedätkö mitä sieltä jostain sitten edes tilataan? Enkä opi sanomaan et kaipaan vaikka pyydätkin. Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan.

Tässä elämä on. Oma, kallis ja tarpeeton. Joki joutava laineillaan mua lastuna vie mukanaan. Ja ensin mä vapisin aaltojen alla. Opin olemaan antautumalla. Pohjallakaan ei yksinään olla. Alakulo on seurana haikeuden."

Alakuloinen jakso vain jatkuu. Olen paljon miettinyt miten tuntuu, että toiset saavat niin paljon kakkaa niskaan ja toiset tuntuvat saavan kultalusikalla. Kääntyvätkö osat joskus toisin päin?

Oli vastaus mikä tahansa, minä olen saanut liikaa. Minun hartiat jäivät pieniksi. Muserruin taakkani alla. Kuinka kauan tie täältä jatkuu ylöspäin? Saavutanko koskaan mäen huippua? Vai yritänkö koko elämäni päästä ylös, koskaan lakea saavuttamatta? Tällä hetkellä tie ylös tuntuu mahdottomalta, loputtomalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti