Ahdistus ja valtava väsymys on ollut seuranani viime aikoina. Valo ei tunnu millään pilkottavan tunnelin päästä. Pimeässä koitan haparoida eteenpäin ja löytää tieni ulos. Epätoivo kolkuttaa takaraivossa: "Tännekö minä jään? Löydänkö tietäni ulos?".
Äitiys on hyvin kahtia raastavaa masentuneena. Samaan aikaan rakastan omaa lastani niin, että rintaan sattuu. Mutta samalla tuo Pieni ahdistaa ja väsyttää. Kuinka voin äitinä tuntea näin? Kuinka oma lapsi voi olla ahdistuksen aihe? Ahdistuksen soppaan ripaus mausteeksi syyllisyyttä. Ne vähäisetkin voimat kuluvat hetkessä lapsen kanssa. Ihan niissä arkisissa askareissa. Vaipan vaihdossa, syöttämisessä ja leikkimisessä. On oltava läsnä. Annettava enemmän kuin itsellä olisi tällä hetkellä antaa.
Kaipaan omaa nurkkaa, piiloa mihin paeta. Haluan sulkea ulkomaailmaan pois, kadota itseeni. Siihen ei riitä hetki päivässä. Tarvitsenko viikon vai kuukauden? En tiedä. Sairaus nimeltä masennus ei parane yhdessä viikossa, ei edes yhdessä kuukaudessa. Toipuminen vie pitkän ajan. Mieli on vaikea parannettava. Usein tuntuu, että ihmisistä on vaikea tuo ymmärtää. Odotetaan, että sairaalasta päästyäni olen taas takaisin kunnossa. Flunssa on parantunut. Kärsivällisyys kanssa ihmisiltä loppuu: "Vieläkö se jaksaa tuota jauhaa?". "Ottaisi itseään niskasta kiinni." "Menisi lenkille, tekisi jotain niin piristyisi." Mutta ymmärtää ei enää jaksettaisikaan kun aikaa on heidän mielestään kulunut riittävästi. Aihe kyllästyttää heitä. Voi kun se olisi niin helppoa, että ottaisi vain itseään niskasta kiinni. Tekisin sen heti, tässä ja nyt. Sillä täällä pohjalla ei ole kivaa. Rintaa raastava tuska ja ahdistus on lamauttavaa, pelottavaa.
Mutta minä yritän. Yritän elää hetken, sekunnin kerrallaan. Keskityn hengittämään, olemaan. Minä yritän pysyä elämän syrjässä kiinni. Ainakin vielä tämän hetken. Seuraavasta en tiedä. Putoanko?
Kirjoitat todella rohkeasti tästä aiheesta, anonyymina, mutta kuitenkin. Tuo kuullostaa hyvin tutulta. En varmastikaan ole ollut ihan pohjalla, mutta silti. Masennusta on hyvin vaikea ymmärtää ihmisten, jotka sitä eivät ole itse läpi käyneet.
VastaaPoistaVoimia sinulle arkeen! Toivottavasti saisit sitä omaa aikaa.
kirjoituksistasi saan sen käsityksen, että masennuksesi on diagnosoitu, mutta olethan edelleen myös hoidossa? Joillakin auttaa lääkitys, toisilla terapia, tai sitten molemmat. Toivottavasti saat apua, sillä yksin masennuksen kanssa ei kannata jäädä. Ja kyllä, siitä toipuu, mutta aikaa se ottaa.
VastaaPoistaKiitoksia tsemppauksesta.
VastaaPoistaOlen edelleen hoidossa, avon puolella tällä hetkellä. Pienen lapsen äitinä pääsin nopeasti hoitoon, mikä on ollut todella hyvä. En tiedä missä muuten menisin tällä hetkellä.
Haluan kirjoittaa avoimesti masennuksesta. Hälventää häpeän verhoa sen ympäriltä. Masennus on sairaus siinä missä joku muukin. Anonyymiys on enemmänkin minun lapseni takia. Lähipiiri tietää kuka tämän blogin takana on :)
Moikka,
VastaaPoistaVahingossa löysin minäkin blogisi. Hienoa että uskallat kirjottaa tunteitasi. Uskon että sinä selviät, ja se syy miksi uskon niin, on se, että sinä uskallat kohdata masennuksen. Uskallat purkaa sen paperille, puhua siitä, myöntää että tarvitset apua, hakea apua ja puhua siitä. Silloin olet jo todella vahvoilla. Silloin lopulta Sinä hallitset tilannetta, eikä masennus. Vaikka masennus käy ilmoittautumassa tunteissa ja mielessä. Näin minä ajattelen, että ne jotka kieltää masennuksen, piilottaa sitä, häpeää sitä, ovat tilanteessa, jossa tilanne on toisin päin. Masennus pitää heitä otteessaan. Sinä taas olet päättänyt näyttää sille kengänkuvaa, askel askeleelta :)
Halauksia meiltä ja kiitos avoimmuudesta. Varmasti minullekin paljon luettavaa.
T. K ja N