Niin erilasia ja samanlaisia

Eiliset sukujuhlat herätti monenlaisia ajatuksia. Juhlissa oli mukana meidän neitiä puoli vuotta vanhempi sukulaistyttö. Samaan aikaan ihmettelin kuinka touhut ja tarinat ovat niin samanlaisia ja kuitenkin erilaisia. Arjessa ihmetellään syömisiä tai syömättä jättämistä, pottailua ja ulkoilua. Niitä tavallisia lapsiperheen arkisia asioita. Mutta samalla kuitenkin meidän arkemme eroaa heidän arjestaan. Meillä asiat edistyy hitaammin ja toistoja tarvitaan enemmän. Monet asiat, mitkä heillä alkaa sujumaan kuin itsestään, vaatii meillä pähkimistä ja ihmettelemistä. Mutta yllättäin myös törmäsin asioihin, jotka meillä ovat lähteneet sujumaan sen kummemmin harjoittelematta ja he taas ovat taistelleet asian tiimoilla. Tämä ravisteli minun omia ennakkoluuloja ja ajatuksia. Eivät kaikki asiat olekaan kiinni siitä, että neitimme on kehitysvammainen vaan hän on vain lapsi. Ne kuuluvat kehitykseen. Jotkut asiat ovat toiselle lapselle helpompia omaksua kuin toiselle. Välillä tunnun itse jumittuvan tuohon erityisperheen äidin rooliin.

Tuota lasta seuratessa ja hänen kanssaan puuhaillessa yllätyin kuinka pieni oli loppujen lopuksi sosiaalisten taitojen ja kommunikoinnin ero meidän tyttöön verrattuna. Toki hän on etevämpi, mutta onhan myös ikäeroa puoli vuotta. Sukulaistyttö tapailee sanoja, meidän tyttö kertoo asiat viittomalla. Neitimme viittomien määrä tuntui olevan samaa luokkaa kuin sukulaistytön puhuttujen sanojen määrä. Motorisesti taitojen ero onkin sitten suurempi.

Niin sitä sai jälleen todeta kuinka myös minulla on ennakkoluuloja ja asenteita. Jos ihmisillä on odotuksia ja ajatuksia siitä mitä meillä tapahtuu ja arki sujuu, niin on minullakin tavisperhettä kohtaan. Minulle kun tuo maailma on outoa ja ihmeellistä. Huomasin myös itse olettavani, että sukulaiset kummastelisi viittomia. Mutta he olivatkin aidon kiinnostuneita, positiivisesti. Eikä asia itse asiassa edes hirveästi huomiota herättänyt. Itse vain kuvittelin niin. Jälleen sitä sai nenilleen, hyvällä tavalla.