Kadonneen aarteen metsästäjä

Viime päivinä on toimintakyky ollut täysin kadoksissa. En saa itsestäni irti yhtään mitään. Tuntuu kuin kaikki voimat olisi valunut valokuvauksen myötä ulos. Yksi hyvä päivä ja sen voimalla pitäisi jaksaa ilmeisesti taas vaikka kuinka pitkään.  Alan olemaan toivoton. Pelottaa, olenko koskaan enää kunnossa. Jaksanko ikinä enää niin kuin ennen?

Nyt pelkästään syöminen on vaikeaa. En jaksa tehdä itselleni ruokaa. Pelkkä voileivän teko tuntuu vuorelta, joka pitäisi ylittää. Onneksi mieheni on jaksanut auttaa ja huolehtia, että syön. Minä käperryn vain sohvan nurkkaan ja koitan kestää ahdistukseni kanssa. Minuutti kerrallaan. Välillä henki ei meinaa kulkea, se salpautuu, rintaa puristaa ja on levoton olo. Paikallaan olo on vaikeaa, mutta liikkua ei jaksa. Tekisi mieli turruttaa aivot jollain. Lakata tuntemasta.

Olen alkanut taas käpertyä itseeni. Piiloudun tietokoneen tai käsityön taakse jotta en tuntisi tai näkisi ympärillä olevaa maailmaa. Tarvitsen jonkun ärsykkeen, joka peittää oman sisäisen mylleryksen ja pahan olon. Ihmettelen kuinka ennen on ihminen voinut selvitä masennuksesta ilman nykytekniikkaa. Televisiosta tulee pakkosyötöllä jotain. Usein en ymmärrä mitä ohjelmassa tapahtuu, mutta verkkokalvoille piirtyy kuvaa välillä muusta kuin oman mielen tuskasta.  Silti vajoan omaan mieleeni, enkä huomaa mitä ympärillä tapahtuu. En kuule, jos minulle puhutaan. En reagoi, jos neiti alkaa itkemään. Olen kuori, sieluni on poissa.

Silti olen kuin pyörremyrsky verrattuna alun romahdukseen. Silloin katosi kokonaan kyky toimia. Minusta ei ollut mihinkään. En muistanut käydä suihkussa enkä syödä. Mihinkään en pystynyt keskittymään. Mieli oli täysin tyhjä. Sitä olotilaa on vaikea kuvata, toisen on varmasti vaikea ymmärtää miltä tuntuu kun hukkuu itseensä. Kun ei pysty todellakaan tekemään mitään. Ei, vaikka olisi ollut pakko. Ei edes silloin. Niin täydellisesti toimintakykyni katosi. Onneksi ammattilaiset huomasivat tilani ja mieheni jäi sairaslomalle kotiin. En olisi pystynyt huolehtimaan neidistä. Enhän pystynyt edes huolehtimaan itsestäni. Lastensuojelun kautta aloitettiin järjestämään meille kotiin apua. Lopullinen romahdukseni tapahtui todella nopeasti, varoittamatta. En pärjännyt enää kotona ja minut laitettiin suljetulle osastolle. Keräämään itseäni takaisin, pala kerrallaan. Mieheni töissä oltiin ymmärtäväisiä ja hän sai jäädä hoitovapaalle kotiin saman tien.

Syöksykierteeni alkoi pienestä. Avasin suuni ja minua ymmärrettiin. Ymmärsin myös itse, että kaikki ei ole nyt hyvin. Siitä alkoivat minua kannattelevat säikeet napsua poikki. Yksi kerrallaan, kiihtyvällä tahdilla. En pystynyt kannattelemaan itseäni pinnalla, pysymään elämän syrjässä kiinni. Tuo pyörre vei mennessään, kysymättä lupaa. Ymmärryksen hetkestä meni kaksi viikkoa ja olin osastolla. Eksyneenä. En olisi ikinä uskonut, että minulle voi käydä näin. Että jonain päivänä minä olen suljetulla osastolla, voimattomana ja sieluttomana. Elämä oli kolhinut minua liikaa. Taakkani musersi minut.