tiistai 8. helmikuuta 2011

Hysteriaa

Kuinka ihminen voi selvitä raskaudesta selväjärkisenä? Itselläni alkaa jo liippaamaan hysteerisyyttä nämä pelot ja kuvitelmat, joita olen kehitellyt viime viikkoina. Nyt seurana on ollut  vahva tunne siitä, että kaikki ei vain ole hyvin. En saa ihan kiinni mitä pelkään. Toisinaan olen varma, että pieni sydän on lakannut sykkimästä. Toisinaan pelkään vaikeaa vammaisuutta. Miten jaksamme, jos seuraavakin on erityislapsi?

Olen koittanut miettiä mistä pelot kumpuaa. Yksi syy on varmasti, että juurikin näillä viikoilla Neidin raskaudessa elettiin rankkoja aikoja. Turvotusta oli yli normaalirajojen, mutta lapsivesipunktiota ei vielä oltu saatu. Epävarmuus oli kalvava. Tunteet menivät laidasta laitaan. Raskaudesta ei uskaltanut nauttia. Eihän ollut varmaa onko koko raskautta enää muutaman viikon päästä olemassa. Keho tuntuu muistavan nämä asiat. Pelko kutittelee vaikka tällä kertaa turvotusta oli normaalirajoissa ja kohonnutta riskiä ei todettu.

Toinen vanhoja tuntoja pintaan nostattanut asia on, että ystäväpiiristä kuului myös iloisia vauvauutisia. Vaikka iloitsen perheen onnesta, se on myös nostanut vanhat pelot ja tunteet pintaan. Kolme kertaa olen ollut tilanteessa, jossa lähipiirissä on ollut laskettu aika lähellä minun pienokaisen laskettua aikaa. Kaksi kertaa näistä päätyi keskenmenoon, kerran taistelimme omaa taistelua Neidin kanssa pelkoineen ja suruineen. Joka kertaa nämä läheiset ovat pelkällä olemassa olollaan ja mahallaan muistuttaneet minua siitä, missä me voisimme mennä. Kaksi kertaa lapsen syntymä on muistuttanut minua tyhjästä sylistä. 

Olen tuolloin työntänyt omat tunteeni sivuun ja reippaasti tukenut ja kulkenut mukana. Siitä(kin) maksettiin jälkikäteen. Nyt pelkään tilanteen uusiutuvan. Olevani taas se, joka kärsii hiljaa sisimmässään ja tukee toista hymyssä suin. Sydän itkien verta, mitä en päälle päin näytä. Minusta ei vain taida tällä kertaa olla siihen. En vain pysty omia tunteitani työntämään taas pois.

Ehdin pitkästä aikaa psykopaatin (psyk.sh.) juttusille. Ruodimme ja pohdimme näitä pelkoja. Ratkaisua mielen rauhoittamiseksi emme vielä keksineet, mutta tulimme tulokseen, että historian tuntien ei ole ihme, jos pelkoja on. Myöskään Neidin tilanne ei mieltä rauhoita. Stressitekijä on olemassa, ilman raskauttakin ja menneisyyden taakkaa. Maailman kuvamme on omallalailla vääristynyt. Tunnen paljon erityisperheitä ja olen kuullut monenlaista tarinaa. Mielikuvissani erityislapsen saaminen on paljon yleisempää ja tavallisempaa kuin se todellisuudessa on. Minun maailmasta katsottuna tavislapsen saaminen on ihme. Se harvinaisuus.

Olen kerännyt rohkeutta soittaa neuvolaan. Kerran jo olen käynyt sydänääniä kuuntelemassa omaa sydäntä rauhoittaakseni. Miksi minua hävettää soittaa uudestaan? Kuitenkin pelko ja ahdistus on läsnä niin voimakkaana, että viisainta olisi soittaa. Sillä mitä häviän? Ehkä saan hysteerisen leiman, mutta onko sillä pitkässä juoksussa merkitystä. Ja silti epäröin.

5 kommenttia:

  1. Voi että rakas ystävä, kun olisi keino lohduttaa; mutta tiedän ettei sellaista löydy, ei ole olemassa sanaa eikä lupausta millä voisi tyynnyttää ja tasata. änkyti änkyti vääk vääk - ei tule ulos mitään fiksua.

    *hengessä mukana parhaani mukaan*

    VastaaPoista
  2. Paljon onnea mahan pyöristymisestä! Olen seurannut blogiasi, mutta jotenkin oli lipsahtanut ohi se postauksesi jossa kerroit iloiset uutiset. En ole aiemmin mitään kommentoinut, vaikka kovasti on tehnyt mieli kertoa että täälläkin yksi sinulle tuntematon omalta osaltaan elää mukana teidän perheen iloissa ja suruissa. Oikeita sanoja ei vaan koskaan ole tuntunut löytyvän..

    Onnea siis oikein kovasti! Toivon että pahimmat peikot jättävät sinut rauhaan ja voit nauttia massun kasvamisesta onnellisena!

    terkuin Mari

    (ja se neuvolahan on tosiaan äitejä varten, joten luuri kouraan vaan!)

    VastaaPoista
  3. Ymmärrän mistä kirjoitat, olen itsekin käynyt juuri noita samoja pelkoja läpi 3. lastani odottaessa (yksi lapsistamme on myös erityinen). Se todella tuntui ihmeeltä, että kuopus oli syntyessään terve kaiken sen murehtimisen ja pahimman pelkäämisen jälkeen, ja on nyt reilun vuoden ikäisenä sitä edelleen.

    Eli se mitä tahdon sanoa on, että yritä luottaa siihen, että todennäköisesti kaikki meneekin tällä kertaa hyvin. Se on täysin mahdollista! :) Ja käyt siellä neuvolassa niin usein kuin siltä tuntuu, ajattele tässä vain itsesi ja lapsesi parasta äläkä "sääli" terkkareita. He todella ovat siellä sinua varten!

    Onnea ja voimia odotukseen ja lapsiperheen arkeen!

    VastaaPoista
  4. Ei minullakaan mitään suurta sanottavaa ole, mutta olen hengessä mukana. Itse yritän uskotella itselleni, että todennäköisemmin kaikki menee hyvin kuin että taas ilmenisi jotain erityistä, mutta ei sitä uskalla uskoa ennen kuin näkee miten tässä käy... Ei uskalla heittäytyä näiden todennäköisyyksien varaan.

    Raskaus on piinaavan pitkä aika odotella parasta toivoen pahinta peläten. Päivä kerrallaan eteenpäin...

    T. Tanja

    VastaaPoista
  5. Ymmärrän miten piinaavaa raskaus voi olla.. Itse ostin meille kotidoplerin ja kuuntelin sydänäänet päivittäin kunnes raskaus oli tarpeeksi pitkällä. Ja ihan oman mielenterveyteni takia. En nyt rupea ruotimaan omaa elämääni sen enempää. Mutta, onnea kovasti raskaudesta! Hyvin kaikki menee, varmasti :)

    VastaaPoista