lauantai 17. syyskuuta 2011

Soutua syvissä vesissä.

Leukemia-mörkö on nostanut jälleen päätään. Minulla on ollut kylmäävä tunne, että tämä pelottava tauti on meidän tytön kohtaloksi. Että hän on liian kaunis ja hyvä olemaan täällä.

Mitään kummallista ei ole tapahtunut. Leukkariarvojen kanssa oli ongelmia, ne eivät millään nousseet. Mutta sitten yhtäkkiä pomppasivatkin ihan kunnolla. Lyppiä jo väläytettiin, mutta arvojen noustua sitä ei sitten tarvitakaan.

Minulle on myös selvinnyt sellainen jäätävä asia, että Downeille kantasolusiirron tekeminen ei olekaan niin yksinkertainen juttu. Itse asiassa, tänä vuonna on tehty koko Lastenklinikan historiassa ensimmäinen kantasolusiirto Down-lapselle. Luovuttajaksi ei ilmeisesti kelpaa kuin sisarukset, tuon ylimääräisen kromosomin takia. Ja takeitahan ei ole, että sisaret kelpaavat. Eivät hekään ole automaattisesti sopivia luovuttajia. Tuo tieto, että uusiminen on melko todennäköisesti meidän Neidin kohtaloksi, on saanut minut pelkäämään leukemia-mörköä tosissaan.

Olen tainnut vasta nyt ymmärtää kuinka vakavasta asiasta syövässä on kyse. Minulla on ollut nyt vasta kapasiteettia tuota asiaa käsitellä ja sisäistää. Ja se onkin iskenyt tajuntaani niin, että hengitys välillä salpaa. Rautainen nyrkki puristaa sydämeni kasaan ja pelkään hänen menettämistään. Olen monta kertaa katsonut Neitiäni ja samaan aikaan rakastanut ja pelännyt valtavasti. Tarve puristaa hänet syliin, nuuskia hänen tuoksuaan, silitellä hiuksia ja painaa kaikki pienetkin yksityiskohdat hänestä mieleen, on ollut suuri. Ikään kuin yrittäisin varastoida sylittelyä pahan päivän varrelle, vaan kun niin ei voi tehdä. Sillä sitten on syli tyhjä, jos pahin käy. Elämä ei vain voi olla niin julma, että ottaa minun pienen tyttöni liian aikaisin pois. Ei vain voi.

Sillä sen jälkeen on aivan mahdotonta jatkaa elämäänsä normaalisti. Sydämestäni on viety liian iso pala pois.


6 kommenttia:

  1. Olen äärettömän surullinen puolestasi, siitä pelosta ja hädästä, jonka kanssa joudut painiskelemaan. Toivon kaikkea hyvää.

    Mitä on elää normaalisti, ylipäätään? Ennen tyttäreni menehtymistä minäkin ajattelin, etten sitä vain kestäisi, etten voisi elää. Oli pakko. On pakko. Tämänkin kanssa voi elää. On miljoona muuta syytä elää ja arvostaa saamaansa elämän lahjaa. Rakas on rinnalta pois, mutta silti hän on läsnä -- sekin lohduttaa ja kantaa.

    Toivottavasti teillä kuitenkaan ei tarvitse kohdata tätä, vaan saatte unohtaa koko leukemiamörön.

    -junika-

    VastaaPoista
  2. Voi kun voisin jotenkin lohduttaa. Ei ole sanoja. Voin vain toivoa parasta ja muistaa rukouksin.

    "Tahtoisin toivoa sinulle jotakin oikein hyvää; enkelin siipien havinaa ja iloa, onnea syvää."

    VastaaPoista
  3. <3 Et ole yksin tällaisten pelkojen kanssa. Toivottavasti helpottaa.

    VastaaPoista
  4. Tarkoitin siis, että toivottavasti pelko helpottaa, enkä sitä, että toivottavasti se helpottaa, ettet ole yksin näiden pelkojen kanssa. (Kun ei se nyt yksistään varmaan ketään lohduta.) (Ja niin kuin minä kirjoitin tuon edellisen moneen kertaan ja taas pyyhin pois - eikä siitä tuon selvempi kommentti tullut. Tämän takia yleensä jätän näin isot asiat kommentoimatta, musta ei oo tähän, mutta nyt oli jotenkin pakko.)

    Tunteet menee varmaan sykleissä kun eletään sairaan lapsen kanssa. Aivot ei ehkä pysty käsittelemään koko sitä hirveyttä kerralla ja ehkä nyt sieltä on "vain" pyörähtänyt käsiteltäväksi uusi lasti. Toivotaan, että tulevaisuus tuo terveyttä Neidille ja onnea teille kaikille - niin kuin sanoit, leukkariarvotkin ovat korjaantuneet.

    VastaaPoista
  5. Kiitokset kaikille.

    Tuo tunne tulee ja menee. Mutta päivittäin se on läsnä. Puristavana, lamaavana. Onneksi tämä pelko ei kuitenkaan vello koko aika mielessä, vaan iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta joinain hetkinä.

    Moon Mamma: Uskon myös, että aivot eivät pysty käsittelemään kerrallaan näin suuria asioita tai ne sanoisivat poks. Nyt taitaa taas olla muuten "hiljaista" elämässä, joten on taas aikaa käsitellä näitä asioita. Olet varmasti joutunut painimaan samojen ajatusten kanssa, eikä se ole kivaa. Mutta kyllä se omalla tavalla tuo lohtuaan, että tietää muidenkin ymmärtävän oman ahdistuksen. Ettei ole yksin ajatuksineen. Vaikka kenellekään ei tälläistä toivoisi. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään oman lapsen puolesta.

    VastaaPoista
  6. Uskotaan ja toivotaan, että kaikki menee hyvin. Että luonto auttaa Neitiä parantumaan, kuten se lasten kohdalla usein tekee pahoissakin paikoissa. Ja tietysti lääkärit tekee osansa. Olisihan se luonnotonta, jos et äitinä yhtään olisi huolissasi. Mutta älä kuitenkaan anna leukemiamörön pilata teidän muuten onnellista vauva-aikaa.

    Kovasti tsemppiä!

    VastaaPoista