Ihana arki

Arki on alkanut asettua uomiinsa. Pirpana kasvaa kohisten ja jonkinlaista rytmiäkin alkaa päivissä olla. Äidin sydän on paljon kevyempi. Apneoiden pelko alkaa pikku hiljaa väistyä: hengitystä ei tarvitse enää koko aika vahtia.

Äidin rakkaus pienokaista kohtaa alkaa lujittumaan päivä päivältä. Yhtäkkiä, kesken arkisten touhujen, sydämestä suorastaan kouraisee rakkaus pientä kohtaan. Tuntuu kuin sydän meinaisi vallan tukahtua ja eikä se kaikki tunteiden määrä meinaisi mahtua rintalastan alle. Mietin raskausaikana voiko Pirpanaa rakastaa yhtä paljon kuin maan mainiota Neitiämme. Mutta nähtävästi voi. Molemmat ovat hurmaavia, omalla tavallaan. Rakkauden määrä selvästikin kasvaa jokaisen lapsen myötä. Ei se olekaan rajallinen luonnonvara, jota jakaa lasten kesken. Se lisääntyy tarvittaessa.

Huono omatuntokin on jo astunut kuvioon. Pirpana on melkoinen tissitakiainen, aivan kuten siskonsakin. Parin tunnin välein ollaan syömässä ja välillä pidetään pitkiäkin tissimaratooneja. Välillä syöden, välillä vain läheisyyttä tankaten. Huonoa omaatuntoa poden, koska en ehdi viettämään riittävästi aikaa Neidin kanssa. Tuntuu kuin katselisin vierestä esikoisen elämää, osallistumatta siihen itse. Sen hetken, kun ehdin Neidin kanssa leikkimään, on hän aivan innoissaan ja käy jopa ylikierroksilla ja esittää kaikki temppunsa. Onneksi tämä pikkuvauva-aika on kuitenkin suhteellisen lyhyt ja tilanne tasoittaa varmastikin muutamassa viikossa. Kuitenkin, vaikka kuinka saman katon olla majailemme, ikävöin esikoista!

Rauhaisa onni astunut tähän taloon. Iltaisin ei enää purista ahdistus rinnasta, pelko siitä mitä seuraava yö ja päivä tuo tullessaan. Molemmat lapset ovat kotona ja elämme sitä ihan tavallista arkea (mitä nyt yksi pikku leukemia vähän kyllä värittää), Syömme, leikimme ja nauramme. Välillä kuljemme silmät ristissä väsyneinä ja vähän kiukkuamme. "Ihanan normaalia" kuten olemme Vinkeän äidin kanssa monasti todenneet.