Neidin neutrofiiliarvojen kanssa on ollut nyt pidempään ongelmia. Neutrofiilithän ovat siis yhdenlaisia leukosyyttejä=elimistön puolustussoluja. Ne ovat laahanneet melkein pohjalukemissa eivätkä millään ota noustakseen. Sytostaattienkin annostusta on jouduttu tästä syystä laskemaan ja jopa välillä jättämään tauolla, jotta arvo nousisi.
Reilu viikko sitten lääkäri jo sanoi, että nyt otetaan lyppi, jos arvot eivät ole näissä verikokeissa jo paremmat. Tarkistetaan miksi luuydin ei toimi kunnolla. Silloin onneksi arvot pomppasivat. Mutta nyt ne ovat jälleen tippuneet ja lääkitystä laskettiin jälleen kerran.
Vanhemmilla on nyt pelko takamuksessa. Pelko, että leukemia on uusinut. Ja siksi luuydin ei toimisi kunnolla. Ahdistus on kova, pusertava tunne rinnassa. Väsymys on toinen pinnalla oleva tunne. Väsymys tähän ainaiseen lasten puolesta pelkäämiseen. Väsymys koko leukemiaan. Olisi jo pirulainen hoidettu ja voisimme jättää sen kappaleen elämästä jo taaksemme. Tieto siitä, että hoitoja on vielä yli vuosi jäljellä on lamaannuttava. Vielä reilun vuoden ajan saamme olla henki kurkussa ja varpaillaan joka oireen takia. Jos kaikki on mennyt hyvin. Jos ei, en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Pyyntö kaikille: kaikki hyvät ajatukset ja rukoukset Neidin suuntaan. Että Neiti selviää kunnialla tästä episodista elämässään ja se jää vain ikäväksi muistoksi historian kirjoihin. Kiitos!
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
maanantai 26. syyskuuta 2011
Siskokset kuin ilvekset
Olisi niin paljon asiaa ja niin vähän aikaa. Mistähän päästä aloittaisi kertomisen?
Pirpana on kasvanut hienosti. Perjantaina oli 3kk (7vkoa) neuvola. Kokoa oli 5260g, 56,5 cm ja hattu 39,4 cm. Kaikki mitat menevät +1 käyrillä. Hienoa Pirpana, jatka samaan malliin kasvua! Korttiin on kirjoitettu: "Kasvuja tullut hienosti rintamaidolla. Vatsallaan hienosti, suositellaan harjoituksia ja tarkastamaan käsien asentoa. Hymyilee ja juttelee kivasti." Käsien asennon tarkistaminen tarkoittaa sitä, kun tämä vauhdikas Pirpana on keksinyt, että pään painon avulla voi keikauttaa itsensä takaisin selälleen eikä pysyisi yhtään vatsallaan. Nyt levitetään käsiä sen verta ettei pääse käyttämään kikkaansa. Terkkari kehui kovasti kuinka on tarkkaavainen ja menevä tyttö. Sanoikin, että teillä taitaa vauhtia riittää, kun Pirpana tuosta liikkeelle lähtee.
Tämä äiti on ihan äimänä tuosta lapsen kehityksen vauhdista ja vielä enemmän tarkkaavaisuudesta (Neiti kun oli lähes sokea pienenä). Tuntuu vallan ihan oudolle, että tämänkin tapauksen kanssa neuvolassa suositellaan lattialla pitoa ja vatsallaan pitäisi olla parisenkymmentä kertaa päivässä (kuka ihme tuon ehtii tekemään päivän muiden hommien ohessa?). Kun tuota kehitystä ja taitoja on jo nyt putkahdellut eikä me mitään kommervenkkejä olla asian suhteen tehty. Vatsallaan on jo hienosti kyynärnojassa, ollut jo pitkään. Mikä on minusta aivan käsittämätöntä. Toinen on kehitysikää vasta kahdeksan viikkoa. Lienekö tuo neuvolan kehoitus sitten peruja sittereiden käytöstä? Kehoitetaan vanhempia pitämään lasta myös lattialla. Mene ja tiedä.
Tämmöisen tavisipanan kanssa on ihan omituista käydä neuvolassa. Kehitys menee just niin kuin pitää ja mitään ihmettelyn aiheita ei ole, mitä nyt pikkuisen tuon keskosuuden takia. Esikoisen kanssa kun ei oikein osattu vastata mihinkään äidin mieltä askarruttavaan kysymykseen ja totesinkin, että erityislapsen kanssa neuvola on paikka missä mitataan, punnitaan ja rokotetaan. Kysymykset on syytä kysyä muualla, jos vastausta kaipaa. Mutta meidän neuvolatädin eduksi on rehellisyyden nimissä sanottava, että hän on aina asennoitunut Neitiin kuin keneen muuhun lapseen hyvänsä. Kehunut ja lörpötellyt. Vaikka kehitys on laahannut, on aina löytynyt kehuttavaa ja ihasteltavaa. Mutta tuo tietopuoli on sitten ollut se miinuskohta.
Nämä sisarukset ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä. Siinä missä Neiti on toki määrätietoinen ja topakka, hän on kuitenkin rauhallinen ja ilmaisee ilot ja varsinkin surut varsin maltillisesti. Uhmakohtauksetkin ovat olleet lepsuja. Tahtoa siitä huolimatta Neidillä on vaikka muille jakaa. Sen ovat huomanneet kaikki terapeutitkin. Mutta sitä tahtoa ei vain ilmaista niin, että naapuritkin kuulee. Neiti on myös erittäin tarkka kuinka tavaroiden pitää olla. Kirjaa luettaessa hän asettaa sen millin tarkkuudella oikein. Ruokalappua oiotaan syödessä, jos pikkuisenkin väärin. Annas olla, jos äiti tai isi menee ja koittaa laittaa lelun tms. toisella tavalla, kuuluu heti öhöh (Neidin tapa sanoa ei) ja hän korjaa sen oikein. Joskus kirjan lukemisessa ei meinata päästä alkuun, kun sitä pitää asetella just oikein. Tämä pikkukakkonen on sitten aivan toista luokkaa. Kun ei miellytä, niin sen ilmaistaan sitten niin, että kitapurjeet heiluu. Kiihtyvyys on avaruusraketin luokkaa. Hereillä ollessa Pirpanaa on viihdytettävä tai kuuluu vastalause. Vauva-asennossa ei ole saanut enää vähään aikaan kantaa. Pystyssä pitää olla ja naama menosuuntaan. Leikkimatollekin halutaan katselemaan ja kummastelemaan, mutta vain sinä oikeana Pirpanan valitsemana hetkenä tai saamme kuulla asiasta. Yhteistä tytöille on topakka luonne ja tahto, ilmaisujen intensiteetti on sitten aivan eri luokkaa. Mutta aivan ihania tyttösiä molemmat!
Pirpana on kasvanut hienosti. Perjantaina oli 3kk (7vkoa) neuvola. Kokoa oli 5260g, 56,5 cm ja hattu 39,4 cm. Kaikki mitat menevät +1 käyrillä. Hienoa Pirpana, jatka samaan malliin kasvua! Korttiin on kirjoitettu: "Kasvuja tullut hienosti rintamaidolla. Vatsallaan hienosti, suositellaan harjoituksia ja tarkastamaan käsien asentoa. Hymyilee ja juttelee kivasti." Käsien asennon tarkistaminen tarkoittaa sitä, kun tämä vauhdikas Pirpana on keksinyt, että pään painon avulla voi keikauttaa itsensä takaisin selälleen eikä pysyisi yhtään vatsallaan. Nyt levitetään käsiä sen verta ettei pääse käyttämään kikkaansa. Terkkari kehui kovasti kuinka on tarkkaavainen ja menevä tyttö. Sanoikin, että teillä taitaa vauhtia riittää, kun Pirpana tuosta liikkeelle lähtee.
Tämä äiti on ihan äimänä tuosta lapsen kehityksen vauhdista ja vielä enemmän tarkkaavaisuudesta (Neiti kun oli lähes sokea pienenä). Tuntuu vallan ihan oudolle, että tämänkin tapauksen kanssa neuvolassa suositellaan lattialla pitoa ja vatsallaan pitäisi olla parisenkymmentä kertaa päivässä (kuka ihme tuon ehtii tekemään päivän muiden hommien ohessa?). Kun tuota kehitystä ja taitoja on jo nyt putkahdellut eikä me mitään kommervenkkejä olla asian suhteen tehty. Vatsallaan on jo hienosti kyynärnojassa, ollut jo pitkään. Mikä on minusta aivan käsittämätöntä. Toinen on kehitysikää vasta kahdeksan viikkoa. Lienekö tuo neuvolan kehoitus sitten peruja sittereiden käytöstä? Kehoitetaan vanhempia pitämään lasta myös lattialla. Mene ja tiedä.
Tämmöisen tavisipanan kanssa on ihan omituista käydä neuvolassa. Kehitys menee just niin kuin pitää ja mitään ihmettelyn aiheita ei ole, mitä nyt pikkuisen tuon keskosuuden takia. Esikoisen kanssa kun ei oikein osattu vastata mihinkään äidin mieltä askarruttavaan kysymykseen ja totesinkin, että erityislapsen kanssa neuvola on paikka missä mitataan, punnitaan ja rokotetaan. Kysymykset on syytä kysyä muualla, jos vastausta kaipaa. Mutta meidän neuvolatädin eduksi on rehellisyyden nimissä sanottava, että hän on aina asennoitunut Neitiin kuin keneen muuhun lapseen hyvänsä. Kehunut ja lörpötellyt. Vaikka kehitys on laahannut, on aina löytynyt kehuttavaa ja ihasteltavaa. Mutta tuo tietopuoli on sitten ollut se miinuskohta.
Nämä sisarukset ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä. Siinä missä Neiti on toki määrätietoinen ja topakka, hän on kuitenkin rauhallinen ja ilmaisee ilot ja varsinkin surut varsin maltillisesti. Uhmakohtauksetkin ovat olleet lepsuja. Tahtoa siitä huolimatta Neidillä on vaikka muille jakaa. Sen ovat huomanneet kaikki terapeutitkin. Mutta sitä tahtoa ei vain ilmaista niin, että naapuritkin kuulee. Neiti on myös erittäin tarkka kuinka tavaroiden pitää olla. Kirjaa luettaessa hän asettaa sen millin tarkkuudella oikein. Ruokalappua oiotaan syödessä, jos pikkuisenkin väärin. Annas olla, jos äiti tai isi menee ja koittaa laittaa lelun tms. toisella tavalla, kuuluu heti öhöh (Neidin tapa sanoa ei) ja hän korjaa sen oikein. Joskus kirjan lukemisessa ei meinata päästä alkuun, kun sitä pitää asetella just oikein. Tämä pikkukakkonen on sitten aivan toista luokkaa. Kun ei miellytä, niin sen ilmaistaan sitten niin, että kitapurjeet heiluu. Kiihtyvyys on avaruusraketin luokkaa. Hereillä ollessa Pirpanaa on viihdytettävä tai kuuluu vastalause. Vauva-asennossa ei ole saanut enää vähään aikaan kantaa. Pystyssä pitää olla ja naama menosuuntaan. Leikkimatollekin halutaan katselemaan ja kummastelemaan, mutta vain sinä oikeana Pirpanan valitsemana hetkenä tai saamme kuulla asiasta. Yhteistä tytöille on topakka luonne ja tahto, ilmaisujen intensiteetti on sitten aivan eri luokkaa. Mutta aivan ihania tyttösiä molemmat!
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Äidin prinsessat
P.S. Lupaan jossain vaiheessa vallan sanallisesti raportoida kuulumisia. Toistaiseksi luotan siihen, että kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kunnes minulla on taas kaksi kättä käytettävissä.
tiistai 20. syyskuuta 2011
Seitsemän peninkulman saappaat
Niin hassunkurisen touhun nään
suu tuos on sepposen seljälään
suu pieni ja hampaaton
Se naurua on!
Suu pieni, mikä sua naurattaa?
Mikä ilo noin sirriin silmät saa?
Näin kyselen turhaan lapseltain.
Se nauraa vain.
Se on lämmintä maitoa pullollaan.
Sil on äidin suukkonen otsallaan.
Se on kurkkua myöten kylläinen
peto pikkuinen.
Sinä paljon vaadit Ja paljon saat
Sinä siunaat kättemme toukomaat.
Nyt vasta ne tähkän kantaa:
Sinä annat meidän antaa.
Aarro Hellakoski
suu tuos on sepposen seljälään
suu pieni ja hampaaton
Se naurua on!
Suu pieni, mikä sua naurattaa?
Mikä ilo noin sirriin silmät saa?
Näin kyselen turhaan lapseltain.
Se nauraa vain.
Se on lämmintä maitoa pullollaan.
Sil on äidin suukkonen otsallaan.
Se on kurkkua myöten kylläinen
peto pikkuinen.
Sinä paljon vaadit Ja paljon saat
Sinä siunaat kättemme toukomaat.
Nyt vasta ne tähkän kantaa:
Sinä annat meidän antaa.
Aarro Hellakoski
Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi,
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saataisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli,
äitisi tietämättömän.
Aale Tynni
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi,
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saataisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli,
äitisi tietämättömän.
Aale Tynni
lauantai 17. syyskuuta 2011
Soutua syvissä vesissä.
Leukemia-mörkö on nostanut jälleen päätään. Minulla on ollut kylmäävä tunne, että tämä pelottava tauti on meidän tytön kohtaloksi. Että hän on liian kaunis ja hyvä olemaan täällä.
Mitään kummallista ei ole tapahtunut. Leukkariarvojen kanssa oli ongelmia, ne eivät millään nousseet. Mutta sitten yhtäkkiä pomppasivatkin ihan kunnolla. Lyppiä jo väläytettiin, mutta arvojen noustua sitä ei sitten tarvitakaan.
Minulle on myös selvinnyt sellainen jäätävä asia, että Downeille kantasolusiirron tekeminen ei olekaan niin yksinkertainen juttu. Itse asiassa, tänä vuonna on tehty koko Lastenklinikan historiassa ensimmäinen kantasolusiirto Down-lapselle. Luovuttajaksi ei ilmeisesti kelpaa kuin sisarukset, tuon ylimääräisen kromosomin takia. Ja takeitahan ei ole, että sisaret kelpaavat. Eivät hekään ole automaattisesti sopivia luovuttajia. Tuo tieto, että uusiminen on melko todennäköisesti meidän Neidin kohtaloksi, on saanut minut pelkäämään leukemia-mörköä tosissaan.
Olen tainnut vasta nyt ymmärtää kuinka vakavasta asiasta syövässä on kyse. Minulla on ollut nyt vasta kapasiteettia tuota asiaa käsitellä ja sisäistää. Ja se onkin iskenyt tajuntaani niin, että hengitys välillä salpaa. Rautainen nyrkki puristaa sydämeni kasaan ja pelkään hänen menettämistään. Olen monta kertaa katsonut Neitiäni ja samaan aikaan rakastanut ja pelännyt valtavasti. Tarve puristaa hänet syliin, nuuskia hänen tuoksuaan, silitellä hiuksia ja painaa kaikki pienetkin yksityiskohdat hänestä mieleen, on ollut suuri. Ikään kuin yrittäisin varastoida sylittelyä pahan päivän varrelle, vaan kun niin ei voi tehdä. Sillä sitten on syli tyhjä, jos pahin käy. Elämä ei vain voi olla niin julma, että ottaa minun pienen tyttöni liian aikaisin pois. Ei vain voi.
Sillä sen jälkeen on aivan mahdotonta jatkaa elämäänsä normaalisti. Sydämestäni on viety liian iso pala pois.
Mitään kummallista ei ole tapahtunut. Leukkariarvojen kanssa oli ongelmia, ne eivät millään nousseet. Mutta sitten yhtäkkiä pomppasivatkin ihan kunnolla. Lyppiä jo väläytettiin, mutta arvojen noustua sitä ei sitten tarvitakaan.
Minulle on myös selvinnyt sellainen jäätävä asia, että Downeille kantasolusiirron tekeminen ei olekaan niin yksinkertainen juttu. Itse asiassa, tänä vuonna on tehty koko Lastenklinikan historiassa ensimmäinen kantasolusiirto Down-lapselle. Luovuttajaksi ei ilmeisesti kelpaa kuin sisarukset, tuon ylimääräisen kromosomin takia. Ja takeitahan ei ole, että sisaret kelpaavat. Eivät hekään ole automaattisesti sopivia luovuttajia. Tuo tieto, että uusiminen on melko todennäköisesti meidän Neidin kohtaloksi, on saanut minut pelkäämään leukemia-mörköä tosissaan.
Olen tainnut vasta nyt ymmärtää kuinka vakavasta asiasta syövässä on kyse. Minulla on ollut nyt vasta kapasiteettia tuota asiaa käsitellä ja sisäistää. Ja se onkin iskenyt tajuntaani niin, että hengitys välillä salpaa. Rautainen nyrkki puristaa sydämeni kasaan ja pelkään hänen menettämistään. Olen monta kertaa katsonut Neitiäni ja samaan aikaan rakastanut ja pelännyt valtavasti. Tarve puristaa hänet syliin, nuuskia hänen tuoksuaan, silitellä hiuksia ja painaa kaikki pienetkin yksityiskohdat hänestä mieleen, on ollut suuri. Ikään kuin yrittäisin varastoida sylittelyä pahan päivän varrelle, vaan kun niin ei voi tehdä. Sillä sitten on syli tyhjä, jos pahin käy. Elämä ei vain voi olla niin julma, että ottaa minun pienen tyttöni liian aikaisin pois. Ei vain voi.
Sillä sen jälkeen on aivan mahdotonta jatkaa elämäänsä normaalisti. Sydämestäni on viety liian iso pala pois.
torstai 15. syyskuuta 2011
Äiti kato, mä osaan!
Ja kuten asennosta varmastikin näkyy, tällä kertaa pyllähdettiin samointein. Vaan sehän ei ole oleellista, vaan se, että Neiti on oppinut nousemaan seisomaan ilman tukea! Viimeisen kuvan ilme kertoo kaiken: onnistumisen iloa!
P.S. Pahoittelen kuvien laatua: tarkennukset pielessä, samoin värit. Yhdellä kädellä konetta käyttäessä en vain jaksanut alkaa hieromaan värejä kohdalleen. Muistot ovat tärkeämpiä!
lauantai 3. syyskuuta 2011
Elossa ollaan, koko poppoo!
Arki rullaa omalla tasaisella painollaan. Äiti on hippaisen väsynyt, niin kuin varmasti jokainen pikkuisen vauvan äiti on. Ajatus pätkii, lauseet katkeaa ennen kuin kunnolla alkaakaan ja sanatkin unohtuu. Onneksi minua ei ole kuuntelemassa kuin lapset ja mieheni. Blogin päivityskin takkuaa. Kun ei se ajatus juokse, sormet ei taivu ja kädetkään ei oikein ole vapaana. Mutta ei, en valita (kuin ehkä pikkuisen tätä väsymystä, narinarivalivali). Arkemme on sitä ihan tuikitavallista lapsiperheenarkea. Niin kaivattua. Niin ihanan tavallista! Jos isoin murheeni on liian lyhyet yöunet ja Pirpanan koliikki, niin silloin ihan oikeasti on asiat hyvin. Niin kuin nyt on. Asiat ovat kummasti menneet uusiin mittasuhteisiin tässä menneinä vuosina.
Jossain kolossa ehdin jopa ompelemaan taas vaippoja, pitkästä pitkästä aikaa. Tosin, jos rehellisiä ollaan, olen leikannut ja osittain ommellut vaipat jo vuosi sitten kesällä.... Isompi kestopeppu on taas kestopeppu. Meillä kestoilu jäi unholaan Neidin sairastuessa. Sitä ennen se oli tosin jo vähentynyt uuden vesipihin pesukoneen myötä, jolloin vaippojen puhtaaksi saamisesta tuli astetta korkeampaa tiedettä. Nyt kun sytostaattien määrät ovat laskeneet, olen taas uskaltautunut kestoilemaan. Sytostaatithan erittyvät pissan mukana ja ovat melkoisen tuhoisia iholle. En ole uskaltanut ottaa riskiä, jos sitä ei saa kunnolla pestyä pois vaipoista. Edelleenkin on tiukempien kuurien aikana kertavaipat käytössä. Pikkuisestakin tulee vielä kestopeppu. Neidillä käytimme pienenä nauhavaippoja, mutta jostain syystä ne eivät oikein tunnu toimivan tällä uudella tulokkaalla. Kangasnippu on jo kaivettu kaapista ja odottavat vaipaksi pääsyä (ja äiti odottaa sitä kuuluisaa aikaa, jolloin ehtisi asiaan paneutua.)
Pikku Maisa fanimmekin on taas ottanut askeleen piristymisen tiellä. Hersyvä nauru on palannut takaisin kuvioihin. Samoin hepulointi ja väsyneenä kikatus. Johan ne kerkesivätkin olla vuoden verran kadoksissa hoitojen kaivertamassa väsymyksen kurimuksessa. Ensimmäiset askeleetkin on jo otettu ja motoriikassa muutenkin menty niin huisia vauhtia eteenpäin, että äitiä huimaa. Fyssarimme vitsailikin, kun Neiti on hänen kesäloman aikana suorastaan harpannut, että taitaa olla parempi lopettaa fysioterapia, kun Neiti näin paljon oppii tauolla. Hän oli todella iloisesti yllättynyt Neidin kehityksestä. Ja arvatkaapas kuinka pulleita olivat vanhemmat ylpeydestä ja onnesta. Niin raskas talvi oli sekä vanhemmille ja Neidille kaikkine taantumisineen ja tukoksineen.
Kuten kuvista näkyy, on nuo lääkärin tutkimukset tulleet tutuiksi. Lääkäri-Maisa tarvitsee tietenkin stetoskoopit.
Pikkuisen Pirpanan kehitystä on ollut todella ällistyttävä katsoa. Kuvassa napero on korjattua ikää noin kolme viikkoa. Ensimmäiset hymytkin on jo väläytetty. (Himputin mahavaivat vain kiusaavat niin, että hetkiä, jolloin pienellä on hyvä olla, on kovin vähän päivässä. Jolloin luonnollisesti niitä hymyjäkin on kovin vähän päivässä.) Ehkä tavislasten äideistä tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta erkkalapsen äidille tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä. Lapsi oppii ilman, että sitä jumpataan! Lapsi oppii ilman, että minun tarvitsee miettiä miten pilkkoisin tämän pienempiin paloihin oppimisen helpottamiseksi! Asiat vain tapahtuvat, omalla painolla ja aivan hirmuista vauhtia. Täytyy sanoa, että keskosstartista ja koliikista huolimatta, on tämä elämä tavisvauvan kanssa kyllä helppoa ja huoletonta. (Okei, huolia on, vaan ne on niin kovin pieniä verrattuna siihen, että Neidin alkustartissa tutkittiin ja hutkittiin onko toisella näkövamma vai aivovamma ja koska on luvassa sydämen katetrointi.)
Lopuksi vielä kuva sadetakista, jonka näpersin loppuun päivänä menneenä. Tämäkin projekti on lojunut laatikon pohjalla odottamassa aikaa parempaa. Mutta tässä se nyt on, valmiina.
Kuten vikkelimmät varmasti jo kerkesivät huomaamaan, Pirpanalla on masuvaivoja ja koliikkia. Sanayhdistelmä "keskosen vatsa" on tullut meilläkin tutuksi. Lisärauta tekee myös omat tepposensa masulle. Iltaisin on ollut aika säntillisesti iltaitku 21-23 välillä. Johon ei oikein auta mikään. Luin tutkimuksen, jossa äidin maidottoman imetysdieetin ja maitohappobakteerien on todettu tuovan helpotusta koliikkivaivoihin, vähentäen itkun määrää vuorokaudessa. Tätä on nyt kokeiltu noin viikon verran ja apua on ollut. Tyttö on vähemmän itkuinen. Nyt on taidettu jo neljänä iltana nukahtaa aika tarkalleen kymppiuutisten jälkeen. Ja vähemmällä itkulla. Toivottavasti sama suuntaus jatkuu.
Jossain kolossa ehdin jopa ompelemaan taas vaippoja, pitkästä pitkästä aikaa. Tosin, jos rehellisiä ollaan, olen leikannut ja osittain ommellut vaipat jo vuosi sitten kesällä.... Isompi kestopeppu on taas kestopeppu. Meillä kestoilu jäi unholaan Neidin sairastuessa. Sitä ennen se oli tosin jo vähentynyt uuden vesipihin pesukoneen myötä, jolloin vaippojen puhtaaksi saamisesta tuli astetta korkeampaa tiedettä. Nyt kun sytostaattien määrät ovat laskeneet, olen taas uskaltautunut kestoilemaan. Sytostaatithan erittyvät pissan mukana ja ovat melkoisen tuhoisia iholle. En ole uskaltanut ottaa riskiä, jos sitä ei saa kunnolla pestyä pois vaipoista. Edelleenkin on tiukempien kuurien aikana kertavaipat käytössä. Pikkuisestakin tulee vielä kestopeppu. Neidillä käytimme pienenä nauhavaippoja, mutta jostain syystä ne eivät oikein tunnu toimivan tällä uudella tulokkaalla. Kangasnippu on jo kaivettu kaapista ja odottavat vaipaksi pääsyä (ja äiti odottaa sitä kuuluisaa aikaa, jolloin ehtisi asiaan paneutua.)
Pikku Maisa fanimmekin on taas ottanut askeleen piristymisen tiellä. Hersyvä nauru on palannut takaisin kuvioihin. Samoin hepulointi ja väsyneenä kikatus. Johan ne kerkesivätkin olla vuoden verran kadoksissa hoitojen kaivertamassa väsymyksen kurimuksessa. Ensimmäiset askeleetkin on jo otettu ja motoriikassa muutenkin menty niin huisia vauhtia eteenpäin, että äitiä huimaa. Fyssarimme vitsailikin, kun Neiti on hänen kesäloman aikana suorastaan harpannut, että taitaa olla parempi lopettaa fysioterapia, kun Neiti näin paljon oppii tauolla. Hän oli todella iloisesti yllättynyt Neidin kehityksestä. Ja arvatkaapas kuinka pulleita olivat vanhemmat ylpeydestä ja onnesta. Niin raskas talvi oli sekä vanhemmille ja Neidille kaikkine taantumisineen ja tukoksineen.
Kuten kuvista näkyy, on nuo lääkärin tutkimukset tulleet tutuiksi. Lääkäri-Maisa tarvitsee tietenkin stetoskoopit.
Pikkuisen Pirpanan kehitystä on ollut todella ällistyttävä katsoa. Kuvassa napero on korjattua ikää noin kolme viikkoa. Ensimmäiset hymytkin on jo väläytetty. (Himputin mahavaivat vain kiusaavat niin, että hetkiä, jolloin pienellä on hyvä olla, on kovin vähän päivässä. Jolloin luonnollisesti niitä hymyjäkin on kovin vähän päivässä.) Ehkä tavislasten äideistä tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta erkkalapsen äidille tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä. Lapsi oppii ilman, että sitä jumpataan! Lapsi oppii ilman, että minun tarvitsee miettiä miten pilkkoisin tämän pienempiin paloihin oppimisen helpottamiseksi! Asiat vain tapahtuvat, omalla painolla ja aivan hirmuista vauhtia. Täytyy sanoa, että keskosstartista ja koliikista huolimatta, on tämä elämä tavisvauvan kanssa kyllä helppoa ja huoletonta. (Okei, huolia on, vaan ne on niin kovin pieniä verrattuna siihen, että Neidin alkustartissa tutkittiin ja hutkittiin onko toisella näkövamma vai aivovamma ja koska on luvassa sydämen katetrointi.)
Lopuksi vielä kuva sadetakista, jonka näpersin loppuun päivänä menneenä. Tämäkin projekti on lojunut laatikon pohjalla odottamassa aikaa parempaa. Mutta tässä se nyt on, valmiina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)