Päiväni vuoristoradassa

Tänä aamuna Pirpanalla oli vuorossa eeg-käyrä. Kello 07.00 olin osastolla odottamassa lanssi kyytiä Lastenlinnaan. Pienen pieni tyttö oli puettu vanupukuun ja istutettu turvakaukaloon. Hän näytti ihan pieneltä nukelta isossa kaukalossa.

Tutkimuksessa olo oli todella stressaavaa. Ensin raukan päähän laitettiin kireä myssy, jossa oli anturit mittauksia varten. Sitten antureiden alta kaiveltiin puutikulla ja laitettiin hohkakiveä. Pirpana ei tykännyt operaatiosta ollenkaan. On sydäntä raastavaa katsella vierestä, kun ei voi tehdä mitään toista helpottaakseen!

Olemme olleet molemmat tänään kuin tulisilla hiilillä. Olemme todella paljon jännittäneet eeg-vastauksia. Monenlaisia piruja on tullut maalattua seinille ja välillä on tuntunut, että happi ei riitä. Huoli on ollut valtava. Jossain vaiheesa minun oli vain pakko lähteä ulos osastolta. Tuntui, että joka paikassa piipittää joku hälytys ja seinät kaatuu niskaan. Olin ylijännittyneessä tilassa, pomppasin joka piippauksesta. Jopa hissin piippauksesta. Mieli oli täysin jengoilla. Enpä muista olleeni vähään aikaan niin ahdistunut kuin aamupäivällä olin.

Onneksi iltapäivällä saimme hyviä uutisia. Eeg-käyrä oli normaali. Oma lääkärimme ei ole vielä kerennyt kunnolla meidän kanssa jutella, mutta nyt on suljettu pois, että apnea johtuisi kohtauksesta. Kyseessä on siis normaali apnea, jota keskosilla esiintyy. Tähän auttaa aika ja kasvaminen. Valtava taakka putosi harteilta. Aivan kuin kerta laakista maailmaan olisi palannut värit ja huomasin, että on kesä.

Iltapäivällä Pirpana oli myös todella virkeä. Jo reippaasti ennen ruoka-aikaa hän napitti silmät auki sängyssä ihmettelemässä maailman menoa. Syliteltiin tovi ja jutusteltiin niitä näitä kunnes Pirpanan maha alkoi kurnimaan. Molempien riemuksi sain luvan imettämiselle. Ensimmäistä kertaa päästiin oikein kunnolla kokeilemaan kuinka syöminen tissistä onnistuu. Ja hyvinhän se onnistui. Pirpana tiesi kyllä mitä pitää tehdä ja saturaatioitakaan ei lasketeltu kuten pullosta juodessa. Sovittiin, että tehdään syöttöpunnitus ja laitetaan sitten loput letkusta menemään kun Pirpana nukahtaa. Punnituksessa tämä tytön tyllerö pääsi yllättämään. Hän oli kertalaakista imenyt 50 ml!!! Hoitaja oli täysin yllättynyt. Punnitsimme ja punnitsimme emmekä meinanneet uskoa silmiämme. Lopulta se oli vaan uskottava, Pirpana oli melkoisen tehokas pikku tissi-imuri.

Vaikka päivä alkoikin todella ahdistavissa merkeissä, päättyi se oikein hyvissä merkeissä ja mieli on paljon kevyempi. Tänä yönä voi nukkua levollisin mielin pitkästä pitkästä aikaa!

Äidin rakkaus

On aivan uskomatonta kuinka pieneen Pirpanaan on kiintynyt. Vaikka hänet on tuntenut vasta viikon verran ja välillä hän tuntuu enemmän sairaalan omaisuudelta kuin omalta. Kaikkien niiden piuhojen ja letkujen joukossa. Mutta aivan yhtä huolissaan hänestä on ollut kuin Neidistäkin. Ei tuolla lyhyellä tuttavuuden pituudella ole tässä kohtaan mitään merkitystä.

Mutta sairaalaympäristö jättää kuitenkin myös jälkensä kiintymykseen. Pelko toisen menettämisestä pitää jokin asteista suojamuuria yllä. Neidin kohdalla äidin rakkaus oli välitöntä. Se kypsyi jo raskausaikana ja syntyessään Neiti tuntui heti omalta, rakkaalta pienokaiselta. Pirpanan kohdalla se on vaatinut vähän enemmän kypsyttelyä. Se, että häntä on saanut aika vähän syliin kaiken tämän keskellä, hidastaa selvästi siteen syntymistä. Välillä tuntuu, että sainko minä lasta ollenkaan. Hän ei  tullutkaan kotiin ja sairaalassakin istun hänen sängyn vierellä ja katson lasta. Mutta syliin en saa. Sylini huutaa tyhjyyttään.

Sydämestä riipii katsoa Pirpanaa. Kuinka hänellä selvästi ottaa koville tämä mahan ulkopuolinen maailma. Tuntuu niin julmalle, että hänen tarvitsee käydä läpi tämä kaikki. Hänen kuuluisi vielä olla turvallisesti mahassa, kasvamassa ja kehittymässä. Ei tässä suuressa maailmassa tutkittavana ja ronkittavana.

Jos tuolla yläilmoissa asustelee joku suurempi voima, voisi hän vihdoinkin vilkaista myös tämän perheen suuntaan. Eiköhän meidän lapset ole saaneet osakseen tarpeeksi kipua ja vastoinkäymisiä. Nyt olisi aika asioiden mennä välillä putkeen. Äidin sydän itkee verta ja tekisin mitä vain, jotta voisin pienten oloa helpottaa. Jaksamisen äärirajoilla mennään, pahasti.

Huh huh!

Jo on ollut menoa ja meininkiä viime päivinä. Pienen pirpanan vointi on mennyt takapakkia viime päivinä. Aluksi alkoi saturaatiot heittelemään ja hänelle laitettiin viikset. Sittemmin kuvioon ilmestyi myös uniapnea, keskosille kovin tyypillinen vaiva. Keskoshermosto ja keuhkot eivät ole riittävän kehitttyneet, jotta hengittely toimisi kunnolla. Kuulemma tuo vaiva ilmaantuu parin-kolmen päivän päästä syntymästä, kuten meidänkin pienellä teki.

Kohtauksia on ihan kamala katsoa. Pieni on eloton eikä hengitä. Välillä hän itse korjaa tilanteen ja jatkaa taas hengittämistä, välillä häntä pitää stimuloida, jotta muistaa taas hengittää. Tänään tuli yksi todella syvä kohtaus. Hoitaja joutui noin kymmenen minuutin ajan muistuttelemaan hengittämisestä ennen kuin tyttö tokeni riittävästi. Hän oli jo ihan harmaa, kun saturaatiot roikkui välillä kuudenkympin pinnassa. Oli muuten todella pitkä aika seurata vierestä kun toista yritetään virvoittaa. En oikeasti enää yhtään ihmettele, jos pian saan itse sydänkohtauksen. Alkaa tuntua jo todella kohtuuttomalta tämä määrä mitä meidän perheen tarvitsee lastensa kanssa kokea.

Nyt Pirpanalle tehdään sitten tarkempia tutkimuksia. Suljetaan pois erinäisiä syitä, jotka saattaisivat olla tuon apnean taustalla. Ilmeisestikin tuo syvempi apneakohtaus on nyt syynä noille jatkotutkimuksille. Kafeiinia Pirpanalle on jo aloitettu antamaan. Se stimuloi keskushermostoa toimimaan vilkkaammin ja siten voi estää noita apnea kohtauksia. Pirpana saa siis espressoshotin :) Keuhkokuvat otettiin jo uudelleen, mutta ne olivat puhtaat. Haluttiin varmistaa ettei maitoa ole päässyt syystä tai toisesta keuhkoihin. Nenämahaletkun todettiin olevan pikkaisen liian ylhäällä ja uusi laitettiinkin heti. Sekin on saattanut provosoida kohtauksen. Maitoa hänelle ei nyt anneta päivään-pariin, koska syvempi kohtaus on tullut ruokailun yhteydessä. Hän on ravintoliuoksella tuon ajan. Katsotaan onko siitä mitään apua. Myös aivot ultrataan, mutta sen ymmärsin olevan aikaslailla rutiininomainen asia keskosilla.

Nenämahaletkukin hänelle on laitettu. Hän on edelleen oikein innokas syömäri, liiankin kanssa, kun hengitys tuppaa unohtumaan. Mutta aina voimat eivät ole riittäneet syödä koko satsia loppuun. Ja toisinaan hänen on annettu nukkua eikä ole herätetty syömään. Varsinkin, jos on ollut paljon tutkimuksia tai noita apneakohtauksia, on Pirpanan annettu nukkua ja palautua eikä olla herätetty syömään. Lepo on tärkeää. Silloin kasvetaan ja kehitytään.

Sinivalon allakin on jo vuorokausi ehditty viettää. Arvot olivat nousussa mutteivat vielä ylittäneet raja-arvoa sinivalohoidolle. Lääkäri kuitenkin halusi laittaa lampun ennen kuin edes ylittyvät. Minusta ihan viisas päätös. Pirpana oli ollut selvästi väsyneempi. Eilen pääsin itsekin kokeilemaan sinivalohoitoa Pirpanan ollessa sylissäni kenguruhoidossa. Siinä nakotimme molemmat lampun alla. Pienellä "solariumlasit" päässä, äidillä aurinkolasit. Mahdoimme olla näky.

Tänä aamuna äitiä ja isiä vastassa olikin paljon pirteämpi tyttö. Silmät suurina hän tapitti meitä ja ympäröivää maailmaa. Miten tarkkaavaisen näköinen hän olikaan! On ollut jännä seurata millainen hän on ja verrata Neitiin. Neidillä kun oli vauvana tuo näkövammadiagnoosi ja hän olikin lähes sokea elämänsä ensimmäiset kuukaudet. Neidin silmät pyörivät kuin pesupallot vastasyntyneenä. Ja mihinkäs sitä olisikaan katseensa kohdistanut kun ei juurikaan nähnyt. Lisäksi Neiti on Downeille tyypilliseen tapaan hypotoninen, vaikkakin kyllä sieltä jäntevämmästä päästä. Mutta Pirpana kannattelee päätään jo nyt paljon terhakammin kuin mitä Neiti teki, vaikka Neiti syntyi myöhäisemmillä viikoilla. Mororefleksikin on paljon vahvempi kuin Neidillä oli. Vaan niin ihania on molemmat, että sydän meinaa särkyä.

Pieni ja sitkeä Prinsessa

Tänään klo 11.23 kuului pienen pieni rääkäisy, aivan kuin kissanpennun naukumista. Prinsessamme vihdoinkin tupsahti isoon maailmaan. Kolmen vuorokauden odottamisen jälkeen.

Strategiset mitat olivat 46 cm ja 2485 grammaa. Kokoarviot olivat onneksi alakanttiin ja Rääpäle onkin hyvän kokoinen. Vaikka kyllähän hän niin kovin pieneltä ja hentoiselta näyttää! Pikku mussukalta.

Sektioon lopulta siis päädyttiin, koska synnytys ei vain käynnistynyt. Ei olisi Rääpäle halunnut vielä yksiöstään ulos tulla.

Rääpäleemme on onneksi ollut alusta asti terhakka tyttönen. Hän hengitti heti itse. Pieniä käynnistys vaikeuksia hengittämisessä oli ja ylipainetta oli tarkoitus antaa. Mutta hänen ehtiessä Taimitarhaan asti hengitys kulki jo jouhevammin ja tarvetta tuolle ei enää ollutkaan. Aluksi hän myös piti pientä vinkumista ja uloshengitys oli haastavampaa. Hiilidioksidiarvot veressä olivat koholla. Nyt nekin on päivän mittaan koko ajan parantuneet. Saturaatiotkin pysyvät hyvissä lukemissa.

Nälkäinen on tämä tyttö ollut heti alusta asti. Isi ehti jo ensimmäisen satsin, ruhtinaalliset 12 ml, Rääpäleelle antaa sillä välin kun äiti oli vielä heräämössä. Sittemminkin on ahnaasti syöty pullosta. Rinnalle en vielä ole päässyt kokeilemaan, mutta todennäköisesti huomenna.

Kaikki on Rääpäleellä tällä hetkellä hyvin. Mistä olemme koko perhe suunnattoman kiitollisia! Totta kai näin pienillä viikoilla syntynyt on vielä useamman päivän ellei useamman viikonkin valvonnassa ja kohdun ulkopuolista elämää harjoittelemassa. Mutta Taimitarhassa on hyvä kasvaa ja olla hoidettavana. En minä noin pienen kanssa edes kotiin uskaltaisi lähteä. Kyllä on itelläkin paljon turvallisempi olo, kun tietää Rääpäleen vointia seurattavan tarkasti!

P.S. Äitikin voi ihmeen hyvin! Huomenna on haastavampi päivä, kun loputkin puudutuksen vaikutukset ovat poissa. Mutta vaikka hammasta purren menen pienen Tyttömme luo. Kyllä pyöri sukat jalassa, kun odotin että pääsen pientä yläkertaan moikkamaan. Ja oli vaivan arvoista!!!!

Sitkeä Sintti

Täällä sitä päivystetään, yhdessä kasassa edelleen.

Tämä seikkailu alkoi tosiaan sillä, että sunnuntai aamuna noin puoli yhdeksän meni yllättäin lapsivedet. Minua oli supistellut kipeästi edellisenä yönä. Aamulla sanoinkin miehelle, että nyt on sellainen kutina, että jotain tapahtuu. Aamupalan siinä ehdin mutustella ja tuli sellainen olo, että nyt on tulossa jotain ylimääräistä. Sanoin miehelle, että taidan soittaa sinne päivystykseen taas ja menen suihkuun. Ehdin vessaan ja ensimmäinen satsi lapsivettä hulahti. Tällä kertaa sitä tuli maltilla, ei holisemalla kuten Neidistä tuli. En heti oikein edes tajunnut mitä tapahtui. Nousin ylös ja matkalla suihkuun holahti lisää. Siinä kohtaa meni kunnolla jakeluun, että lapsivettä se nyt on. Ei kun äkkiä sängyn pohjalle ja lanssia tilaamaan.

Tällä kertaa uskalsi jopa molemmat lanssikuskit tulla sisälle eikä pelänneet koiraa. Eikä tarvinnut kontata kotoa ulos, kuten viimeksi ;) Lanssissa laitettiin tippa valmiiksi ja sitten pillit päälle ja menoksi.

Kättärillä päivystyksessä laitettiin heti käyrät päälle ja niiden näyttäessä hyvälle, jäätiin rauhaksiin odottamaan lääkäriä. Sillä välin mies pakkasi kotona Neidille osastokamoja kasaan. Sillä totta kai tähän samaan syssyyn alkoi sunnuntai-iltana Neidin sytostaattikuuri S10:llä. On sitä tässä naurettu ja itketty tuota Herra Murphya ja kuinka se jaksaa meillä niin tiheään kyläillä. Neidillä on enää kahdeksan viikon välein osastojaksot ja tietenkin sitten olemme päällekkäin sairaalassa. Neiti ja minä. Mutta minkäs teet, näillä mennään.

Ensimmäinen käänne tapahtuikin sitten kun lääkäri pääsi paikan päälle ja aloitti ultraamaan. Hän ultrasi hetken aikaa ja alkoi näyttää hämmentyneeltä. "Täällähän on ensimmäisenä tarjoutumassa pää!". Kätilökin totesi, että hän jo ajatteli ettei ymmärrä enää mitään noista ultrakuvista. Asiaa ultrattiin ja tutkittiin ja niin vain oli päässyt käymään. Jollain ilveellä tuon lapsiveden menon myötä Sintti oli onnistunut kiepauttamaan napanuoran ylöspäin ja vaihtamaan päänsä tilalle. Suunnitelmiin tuli muutos: alatiesynnytys.

Arvatkaapas oliko pikkuisen asennoitumisongelmia, kun olin jo niin asennoitunut sektioon. Meni kyllä useampi tunti ennen kuin aloin uskomaan, että näin vain on käynyt. Jäimme siis odottelemaan alkaako supistukset itsekseen.

Liikkumiskielto jäi kuitenkin voimaan, vain vessaan sain mennä. Paastollakin piti varmuudeksi kuitenkin pysyä. Siellä sitten pötköttelin sängyssä ja tapoin aikaani. Käyrällä oli aina välillä. Mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Päivä oli piiiiiiiiitkä. Onneksi mummo pystyi vahtimaan Neitiä ja mies sai olla kanssani osastolla. Oli joku jonka kanssa tappaa aikaa. Illalla sain lopulta pienen lautasellisen keittoa ja juotavaa. Mitään kun ei tapahtunut ja sektion "vaaraa" ei ollut.

Maanantai alkoi samoissa merkeissä. Liikkumiskielto ja paastoaminen. Yhden jugurtin sain sentään aamupalaksi. Käyrillä alkoi kuitenkin näkymään laskuja. Jouduin parisen kertaa kömpimään kontilleni, jotta Sintti saisi tarpeeksi happea. Kuulemma vedettömässä kohdussa napanuora jää helpommin puristuksiin, kun ei pääse samalla lailla liikkumaan kuin vedessä killuessa. Lääkärit ultrasivat tilanteen ja totesivat kaiken olevan kuitenkin kunnossa. Käynnistämisestä alettiin puhua. Mutta ensin halusivat ottaa vielä lisää käyrää ja katsoa tuleeko laskuja lisää.

Siinä kohtaa oli kyllä melko tuskaiset tunnit. Istukan sijainnin takia sydänääniä on ollut koko ajan vähän vaikea löytää. Lisäksi minulle sattui kätilö, joka oli selvästi syönyt jotain erittäin hapokasta aamupalaksi. Makasin käyrillä toisella kyljellä ja tunnin kohdalla aloin olemaan jo todella puutunut ja lonkat särkivät. Kättäkään en saanut liikuttaa kun tippa lakkasi vetämästä. Pyysin hoitajan, että voisin kääntää kylkeä ja saada helpotusta tukalaan tilanteeseen. No, hänpä ei sitten löytänyt toisella kyljellä sydänääniä ja totesi, että minun on vain kestettävä seuraavat pari tuntia samassa asennossa!!!!! Puoli tuntia jaksoin vielä tirvistellä samassa asennossa sekuntteja seuraten. Sitten oli pakko soittaa jo kelloa. Onneksi tuli toinen hoitaja, joka osasi siirtää sitä anturia myös toiseen kohtaan ja löysi sydänäänet, niin että sain vaihtaa kylkeä välillä. Huh helpotusta. Mutta oli kyllä itku lähellä kun makasin sängyllä joka paikka särkien enkä edes syödä tai juoda saanut. Nokotin vain samassa asennossa.

Tuon seurannan aikana sykkeet laskivat vielä kerran. Sitten taas pysyivät hyvinä. Lääkärit päättivät siirtää minut synnytyssaliin käynnistystä varten. Aamulla suunniteltu balongilla aloitettava käynnistys piti kuitenkin vaihtaa oksitosiinitippaan laskujen takia. Kuusi tuntia illasta istuin tipassa ja odotin jotain tapahtuvaksi. Nada. Yhden tunnin ajan tuli pieniä supistuksia ja sitten en loppuivat. Onneks syke kuitenkin pysyi koko ajan hyvänä.

Yön vietin synnytyssalissa nukkuen. Tänä aamuna kuudelta aloitettiin oksitosiinitippa uudelleen. Yhdeksän aikaan tuli taas lääkäri tarkistamaan tilanteen. Ei mitään muutosta kohdun suulla. Koska sykkeet olivat kuitenkin pysyneet koko ajan hyvinä, päätettiin kokeilla kohdunkaulaa pehmittävää lääkettä. Koska tuo lääke voi aiheuttaa tiukkojakin supistuksia olen koko aika käyrillä. Vaan eipä ne tätä naista supistuta yhtään. Toinen satsi on jo annettu eikä mitään tapahdu.

Nyt on suunnitelma se, että tuolla kohdunkaulaa valmistelevalla lääkkeellä mennään ilta ysiin asti. Sitten saan yön nukkua jälleen täällä synnytyssalissa ja aamulla on sektio. Jos nämä lääkkeet ei siihen mennessä käynnistä synnytystä. Mutta aika epäuskoisia tässä alkaa olemaan jo minä sekä kätilöt, että se tästä nyt siihen mennessä käynnistyisi. Muutenhan tässä ei hätää olisikaan, mutta lapsiveden menosta alkaa olla jo sen verran, että takaraja käynnistelylle oli laitettava. Varmuudeksi minulla menee koko aika antibiootti ettei tulehdusta pääsisi kehittymään.

Mutta melkoiseksi vangiksi alan itseni tuntemaan. Liikkua en saa muuta kuin vessaan. Suihkuunkin pääsin vasta eilen illalla. Tukka jo seisoi päässä, kun oli niin likainen. Ja ai, että se suihku teki terää. Istua sentään saan. Voin vaihdella keinutuolin ja sängyn väliä. Oi sitä ilon hetkeä kun eilen illalla pääsin ensimmäistä kertaa istumaan tuoliin! Istuin väkisin, vaikka takapuoli oli puutunut, mutta se oli vaihtelua jomottaville lonkille ja alaselälle :) Johan sitä oli puolitoista vuorokautta sängyssä vietetty. Liikkumista rajoittaa hurjasti tämä koko aikainen käyrällä oleminen. Kylkeä vaihtaessa pitää aina soittaa kätilö paikalle etsimään sydänäänet uudestaan. Vessaan mennessä pitää tulla vapauttamaan laitteista. Syödä en ole saanut kuin sen parisen jugurttia ja pari leipää. Aikamoisella paastolla olen mennyt pari viime päivää. Onneksi tippa kuitenkin menee koko aika. Eilen illalla sain mehulasin kouraani ja join sitä pitkään ja hartaudella. Tänään sain onneksi tuossa puolen päivän aikaan luvan syödä vähän enemmän, mutta suht kevyesti kuitenkin. Nyt olen sitten säästellyt noita leipiä tuossa vieressäni ja nautiskellut kun saa jotain kiinteää suuhunsa. Pienestä ne ilot toisinaan irtoavat. Siitä, että voi välillä istua ja että saa suuhunsa jotakin!

Hassuja sattumuksia on täällä käynyt. Kanyyli kädessä oli jo vähän pelleillyt eikä aina vetänyt kunnolla. Tänä aamuna nukahdin kelloa tuijottaessani. Herätessä huomasin, että oli saanut tekstarin ja aloin siihen vastaamaan. Ihmettelin, kun sormet eivät taivu millään ja manasin, että on tiukalle teipattu tuo kanyyli käteen. Sitten vilkasin tarkemmin ja täyteen puhalletulta kumihanskalta näytti käsi. Neste ei ollut mennyt suoneen, vaan kerääntynyt käteen! Eikös tänne tultu pääsemään näistä ylimääräisistä pullistumista eroon eikä pullistumaan lisää ;) Nyt käsi itkee kun sormia puristan nyrkkiin. Kanyylin reiästä tuo neste tihkuu pihalle. Itkisin kyllä minäkin tätä odottelua, jos jaksaisin.

Minä jatkan täällä ihmeen odottelua ja valmistan itseäni henkisesti huomiseen sektioon. Näenkö todella viimeistään huomenna Sintin?????

Jännät hetket

Eipä ollut internetin ihmeellinen maailma eikä lääkäri väärässä. Lapsivedet meni kahdeksan jälkeen aamulla. Nyt yritetään venyttää huomiseen asti, jotta ehdittäisiin antaa vielä toinen annos kortisonia keuhkoja kypsyttämään.

Tilanne on tällä hetkellä rauhallinen. Raportoin lisää, kun pystyn paremmin kirjoittamaan koneella.

Funneling

Yön pikkutunteina valvoessa on hyvä sivistää itseään. Jäin miettimään, kun viime ultrassa todettiin, että kohdun sisäsuu on auennut ja kuinka lääkäri ukasoi, että vuodelepoon saatan osastolle joutua. Itse päässäni mietin, että kyllähän monesti uudelleen synnyttäjällä kohdun suu on auki ja se ei oikeastaan tarkoita mitään. En siis kauhean vakavasti ottanut lääkäriä.

Nyt sivistin asian tiimoilta itseäni ja on täysin eri asia, jos kohdun ulkosuu on auki kuin jos sisäsuu on auki. Ulkosuu on tosiaan monella uudelleen synnyttäjällä auki. Mutta sisäsuun aukeaminen tarkoittaa riskiä ennenaikaisuudelle. Vakavaa sellaista. Ultranneen lääkärin sanoin: "Kohdunkaula on pettämässä.". Tälle asialle on nimikin: funneling.

Nyt uskon, että verinen vuoto, jota minulla oli, oli alkusoittoa tälle avautumiselle. Minulla on ollut paljon menkkamaista jomottelua alavatsalla. Mutta, koska vatsa ei ole kiristynyt, en ole uskonut niiden olevan supistuksia. Nyt taitaa olla syytä ottaa ne sittenkin todesta. Ja, jos oikein muistelen esikoisen synnytystä, niin minulla ei juurikaan piirry käyrille supistukset, vaan ne tuntuivat särkynä selässä, alavatsalla ja sisäreisissä.

Onneksi tuota avautumista ei vielä ollut paljoa tapahtunut. Siksi varmastikin vasta "vain" käsky ottaa nyt rauhallisesti. Jo hieman enemmän auenneet ovat olleet järjestäen vuodelevossa. Paras siis uskoa lääkäriä ja himmata. Jotta säästyisi täydelliseltä vuodelevolta. Onneksi maanantaina käynnistyy taasen uusi viikko: viikko 34. Ensi viikon jälkeen ei taideta enää synnytystä estää, jos niikseen tulee. Viikkoja on onneksi siis jo hyvin kasassa. Jos vuodelepoon joudutaan, se ei tiedä kovinkaan monen viikon lepoa.

Vaikka kuinka olen tuskastunut tähän raskauteen ja olo on aikaslailla epämukava (raskauspahoinvointikin on taas palannut mukaan kuvioon, jipii!) niin minulla on pieni pyyntö: Pysy Sintti masussa vielä ainakin 2-3 viikkoa!!!!!