Äidin rakkaus

On aivan uskomatonta kuinka pieneen Pirpanaan on kiintynyt. Vaikka hänet on tuntenut vasta viikon verran ja välillä hän tuntuu enemmän sairaalan omaisuudelta kuin omalta. Kaikkien niiden piuhojen ja letkujen joukossa. Mutta aivan yhtä huolissaan hänestä on ollut kuin Neidistäkin. Ei tuolla lyhyellä tuttavuuden pituudella ole tässä kohtaan mitään merkitystä.

Mutta sairaalaympäristö jättää kuitenkin myös jälkensä kiintymykseen. Pelko toisen menettämisestä pitää jokin asteista suojamuuria yllä. Neidin kohdalla äidin rakkaus oli välitöntä. Se kypsyi jo raskausaikana ja syntyessään Neiti tuntui heti omalta, rakkaalta pienokaiselta. Pirpanan kohdalla se on vaatinut vähän enemmän kypsyttelyä. Se, että häntä on saanut aika vähän syliin kaiken tämän keskellä, hidastaa selvästi siteen syntymistä. Välillä tuntuu, että sainko minä lasta ollenkaan. Hän ei  tullutkaan kotiin ja sairaalassakin istun hänen sängyn vierellä ja katson lasta. Mutta syliin en saa. Sylini huutaa tyhjyyttään.

Sydämestä riipii katsoa Pirpanaa. Kuinka hänellä selvästi ottaa koville tämä mahan ulkopuolinen maailma. Tuntuu niin julmalle, että hänen tarvitsee käydä läpi tämä kaikki. Hänen kuuluisi vielä olla turvallisesti mahassa, kasvamassa ja kehittymässä. Ei tässä suuressa maailmassa tutkittavana ja ronkittavana.

Jos tuolla yläilmoissa asustelee joku suurempi voima, voisi hän vihdoinkin vilkaista myös tämän perheen suuntaan. Eiköhän meidän lapset ole saaneet osakseen tarpeeksi kipua ja vastoinkäymisiä. Nyt olisi aika asioiden mennä välillä putkeen. Äidin sydän itkee verta ja tekisin mitä vain, jotta voisin pienten oloa helpottaa. Jaksamisen äärirajoilla mennään, pahasti.