Puristava tunne

Huoli on taas ollut tiukasti seuranani viime päivinä. Kalvava tunne siitä, että kaikki ei vain ole Sintillä kunnossa, on nostanut kunnolla päätään. Olen koittanut kaikin keinoin tuon tunteen sivuuttaa ja tolkuttaa itselleni, että kaikki on hyvin. En vain siinä onnistu. Neuvolassa en jaksa enää asiasta puhua. Terkkari kun ei oikein mitään siihen osaa sanoa ja tunnen oloni typeräksi ajatusten pyöriessä yhä edelleen saman aiheen ympärillä.

Viime viikolla jouduin taas käymään päivystyksessä. Yhtenä aamuna heräsin kuin olisi kylmää vettä heitetty niskaan. Vessassa käydessä tulikin veristä vuotoa. Asiaa jonkun aikaa seurattiin ihan kotona ja vuoto onneksi loppuikin. Mutta sitten alkoi menkkamainen kipuili alavatsalla ja selässä. Aaltoillen. Ultrassa ja käyrillä kaikki oli kuitenkin onneksi kunnossa ja vuoto oli todennäköisesti kotoisin kohdun suulta. Mutta kyllä se kerkesi pelästyttämään.

Koko arvioksi tuolta reissulta tuli 1450 grammaa. En siihen kiinnittänyt silloin huomiota, mutta nyt jälkikäteen tajusin, että kuulosta kyllä tosi vähältä. Tarkistinkin vastaako tuo koko arvio kuinka hyvin viikkoja ja taulukon mukaan mennään aika lähellä alakäyriä. Tämä on nyt sitten omalta osaltaan vaikuttanut huolen määrään. Mitä jos istukka ei pystykään toimimaan kunnolla tuon kiinnikkeen takia? Jos sen reuna onkin alkanut jo repsottaa ja pieni raukka ei saa kunnolla ravinteita?

Jotta sopasta saadaan valmis, lisätään joukkoon vielä vähäiset liikkeet. Istukka on etuseinässä ja olen monelta taholta kuullut sen vaikuttavan liikkeiden tuntemiseen paljon. Mutta kun liikkeitä ei ole muutamaan tuntiin tuntenut, katoaa järjen hiven päästä ja huoli valtaa mielen. Ei siinä auta yhtään vakuutella itselleen, että se johtuu vain sikiön asennosta ja istukan sijainnista. En muista Neidin viettäneen tälläisia samanlaisia hiljaisia jaksoja päivässä kuin Sintti viettää. Sintti on aina aamuisin hiljainen ja nukkuu ja ensimmäisten liikkeiden tunteminen voi mennä pitkälle iltapäivään. Päivällä liikkeet ovat enemmänkin sellaista möyrimistä ja puskemista. Harvemmin mitään potkuhepulia saadaan. Lisäksi päivissä on vielä paljon eroja. Toisena päivänä ollaan selkeästi vilkkaampia tai sellaisessa asennossa, että tunnen liikkeet paremmin. Toisena päivänä ollaan sitten melko hiljakseen. Iltaisin ja öisin (silloin kun olen hereillä liikkeet huomatakseni) sitten liikutaan paljon aktiivisemmin. Potkitaan ja tönitään. Silloin kyllä heiluu ihan vatsakin ja liikkeet näkyy selkeästi päälle päin. Mutta ei tämä otus kyllä saa samanlaisia heiluntahepuleita kuin Neiti sai. Sintti potkii hetken. Lepäilee tovin ja kohta hyörii toisen hetken. Vaikka rytmi on päivästä toiseen samanlainen, ehdin joka päivä jo huolestua kun aamulla ei mahassa juuri elämää ole. Miksi en millään opi? Asiaa ei varmasti helpota se, että minun on vallan määrä tarkkailla liikkeitä ja tuntemuksia. Koska tilanne mahassa on mikä on ja riski keskosuudelle edelleen olemassa. On siis oltava tarkkana muutoksille ja herkästi mentävä päivystykseen tilanne tarkistuttamaan.

Ehkä tämä huoli on sekoitus kaikkea, historiaa ja tätä tämän hetkistä tilannetta. Ehkä olisin paljon levollisemmalla mielellä, jos tämä raskaus ei olisikaan riskiraskaus. Vaan voisi nauttia siitä onnellisesta raskauden etenemisestä ilman ylimääräisiä tarkastuksia ja kommervenkkejä. Ilman, että on ihan oikeasti syytä tarkkaila kipujaan ja vauvan liikkeitä. Kuka tietää. Pintaan nousee osittain myös Neidin raskauden tunteita ja pelkoja. Vaikka silloin en kyllä enää näillä viikoilla ollut huolissani. Osasin nauttia raskaudesta vaikka sitä värittikin myös surutyö ja shokki. Mutta tuolloin jo saatu diagnoosi "suojasi" muilta diagnooseilta. Olimme lottomme jo siinä raskaudessa saaneet. Osa huolesta on täysin itsekästä. Miten ihmeessä jaksan, jos toinenkin lapsemme on erityislapsi? Varsinkin nyt näiden leukemiahoitojen aikana on ollut jaksaminen todella kortilla. Pako kauas tuntureille omaan rauhaan ja hiljaisuuteen on käynyt mielessä kerran jos toisenkin.

Uskon myös masennuksella olevan oman osuutensa asiaan. Vaikka olenkin jo mieleltäni paaaaaaljon paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten, on minulla edelleen matkaa siihen, että olen täysin parantunut. Väsynyt mieli onnistuu suurentamaan ja pahentamaan asioita. Yön pimeinä tunteina huoli on usein suorastaan musertava. Aamun valon pilkottaessa taakkakin nousee harteilta ja kevenee. Huoli valvottaa ja väsymys pahentaa huolta. Oravanpyörä on valmis.

Kuka lohduttaisi pientä Äitiä?