Sitkeä Sintti

Täällä sitä päivystetään, yhdessä kasassa edelleen.

Tämä seikkailu alkoi tosiaan sillä, että sunnuntai aamuna noin puoli yhdeksän meni yllättäin lapsivedet. Minua oli supistellut kipeästi edellisenä yönä. Aamulla sanoinkin miehelle, että nyt on sellainen kutina, että jotain tapahtuu. Aamupalan siinä ehdin mutustella ja tuli sellainen olo, että nyt on tulossa jotain ylimääräistä. Sanoin miehelle, että taidan soittaa sinne päivystykseen taas ja menen suihkuun. Ehdin vessaan ja ensimmäinen satsi lapsivettä hulahti. Tällä kertaa sitä tuli maltilla, ei holisemalla kuten Neidistä tuli. En heti oikein edes tajunnut mitä tapahtui. Nousin ylös ja matkalla suihkuun holahti lisää. Siinä kohtaa meni kunnolla jakeluun, että lapsivettä se nyt on. Ei kun äkkiä sängyn pohjalle ja lanssia tilaamaan.

Tällä kertaa uskalsi jopa molemmat lanssikuskit tulla sisälle eikä pelänneet koiraa. Eikä tarvinnut kontata kotoa ulos, kuten viimeksi ;) Lanssissa laitettiin tippa valmiiksi ja sitten pillit päälle ja menoksi.

Kättärillä päivystyksessä laitettiin heti käyrät päälle ja niiden näyttäessä hyvälle, jäätiin rauhaksiin odottamaan lääkäriä. Sillä välin mies pakkasi kotona Neidille osastokamoja kasaan. Sillä totta kai tähän samaan syssyyn alkoi sunnuntai-iltana Neidin sytostaattikuuri S10:llä. On sitä tässä naurettu ja itketty tuota Herra Murphya ja kuinka se jaksaa meillä niin tiheään kyläillä. Neidillä on enää kahdeksan viikon välein osastojaksot ja tietenkin sitten olemme päällekkäin sairaalassa. Neiti ja minä. Mutta minkäs teet, näillä mennään.

Ensimmäinen käänne tapahtuikin sitten kun lääkäri pääsi paikan päälle ja aloitti ultraamaan. Hän ultrasi hetken aikaa ja alkoi näyttää hämmentyneeltä. "Täällähän on ensimmäisenä tarjoutumassa pää!". Kätilökin totesi, että hän jo ajatteli ettei ymmärrä enää mitään noista ultrakuvista. Asiaa ultrattiin ja tutkittiin ja niin vain oli päässyt käymään. Jollain ilveellä tuon lapsiveden menon myötä Sintti oli onnistunut kiepauttamaan napanuoran ylöspäin ja vaihtamaan päänsä tilalle. Suunnitelmiin tuli muutos: alatiesynnytys.

Arvatkaapas oliko pikkuisen asennoitumisongelmia, kun olin jo niin asennoitunut sektioon. Meni kyllä useampi tunti ennen kuin aloin uskomaan, että näin vain on käynyt. Jäimme siis odottelemaan alkaako supistukset itsekseen.

Liikkumiskielto jäi kuitenkin voimaan, vain vessaan sain mennä. Paastollakin piti varmuudeksi kuitenkin pysyä. Siellä sitten pötköttelin sängyssä ja tapoin aikaani. Käyrällä oli aina välillä. Mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Päivä oli piiiiiiiiitkä. Onneksi mummo pystyi vahtimaan Neitiä ja mies sai olla kanssani osastolla. Oli joku jonka kanssa tappaa aikaa. Illalla sain lopulta pienen lautasellisen keittoa ja juotavaa. Mitään kun ei tapahtunut ja sektion "vaaraa" ei ollut.

Maanantai alkoi samoissa merkeissä. Liikkumiskielto ja paastoaminen. Yhden jugurtin sain sentään aamupalaksi. Käyrillä alkoi kuitenkin näkymään laskuja. Jouduin parisen kertaa kömpimään kontilleni, jotta Sintti saisi tarpeeksi happea. Kuulemma vedettömässä kohdussa napanuora jää helpommin puristuksiin, kun ei pääse samalla lailla liikkumaan kuin vedessä killuessa. Lääkärit ultrasivat tilanteen ja totesivat kaiken olevan kuitenkin kunnossa. Käynnistämisestä alettiin puhua. Mutta ensin halusivat ottaa vielä lisää käyrää ja katsoa tuleeko laskuja lisää.

Siinä kohtaa oli kyllä melko tuskaiset tunnit. Istukan sijainnin takia sydänääniä on ollut koko ajan vähän vaikea löytää. Lisäksi minulle sattui kätilö, joka oli selvästi syönyt jotain erittäin hapokasta aamupalaksi. Makasin käyrillä toisella kyljellä ja tunnin kohdalla aloin olemaan jo todella puutunut ja lonkat särkivät. Kättäkään en saanut liikuttaa kun tippa lakkasi vetämästä. Pyysin hoitajan, että voisin kääntää kylkeä ja saada helpotusta tukalaan tilanteeseen. No, hänpä ei sitten löytänyt toisella kyljellä sydänääniä ja totesi, että minun on vain kestettävä seuraavat pari tuntia samassa asennossa!!!!! Puoli tuntia jaksoin vielä tirvistellä samassa asennossa sekuntteja seuraten. Sitten oli pakko soittaa jo kelloa. Onneksi tuli toinen hoitaja, joka osasi siirtää sitä anturia myös toiseen kohtaan ja löysi sydänäänet, niin että sain vaihtaa kylkeä välillä. Huh helpotusta. Mutta oli kyllä itku lähellä kun makasin sängyllä joka paikka särkien enkä edes syödä tai juoda saanut. Nokotin vain samassa asennossa.

Tuon seurannan aikana sykkeet laskivat vielä kerran. Sitten taas pysyivät hyvinä. Lääkärit päättivät siirtää minut synnytyssaliin käynnistystä varten. Aamulla suunniteltu balongilla aloitettava käynnistys piti kuitenkin vaihtaa oksitosiinitippaan laskujen takia. Kuusi tuntia illasta istuin tipassa ja odotin jotain tapahtuvaksi. Nada. Yhden tunnin ajan tuli pieniä supistuksia ja sitten en loppuivat. Onneks syke kuitenkin pysyi koko ajan hyvänä.

Yön vietin synnytyssalissa nukkuen. Tänä aamuna kuudelta aloitettiin oksitosiinitippa uudelleen. Yhdeksän aikaan tuli taas lääkäri tarkistamaan tilanteen. Ei mitään muutosta kohdun suulla. Koska sykkeet olivat kuitenkin pysyneet koko ajan hyvinä, päätettiin kokeilla kohdunkaulaa pehmittävää lääkettä. Koska tuo lääke voi aiheuttaa tiukkojakin supistuksia olen koko aika käyrillä. Vaan eipä ne tätä naista supistuta yhtään. Toinen satsi on jo annettu eikä mitään tapahdu.

Nyt on suunnitelma se, että tuolla kohdunkaulaa valmistelevalla lääkkeellä mennään ilta ysiin asti. Sitten saan yön nukkua jälleen täällä synnytyssalissa ja aamulla on sektio. Jos nämä lääkkeet ei siihen mennessä käynnistä synnytystä. Mutta aika epäuskoisia tässä alkaa olemaan jo minä sekä kätilöt, että se tästä nyt siihen mennessä käynnistyisi. Muutenhan tässä ei hätää olisikaan, mutta lapsiveden menosta alkaa olla jo sen verran, että takaraja käynnistelylle oli laitettava. Varmuudeksi minulla menee koko aika antibiootti ettei tulehdusta pääsisi kehittymään.

Mutta melkoiseksi vangiksi alan itseni tuntemaan. Liikkua en saa muuta kuin vessaan. Suihkuunkin pääsin vasta eilen illalla. Tukka jo seisoi päässä, kun oli niin likainen. Ja ai, että se suihku teki terää. Istua sentään saan. Voin vaihdella keinutuolin ja sängyn väliä. Oi sitä ilon hetkeä kun eilen illalla pääsin ensimmäistä kertaa istumaan tuoliin! Istuin väkisin, vaikka takapuoli oli puutunut, mutta se oli vaihtelua jomottaville lonkille ja alaselälle :) Johan sitä oli puolitoista vuorokautta sängyssä vietetty. Liikkumista rajoittaa hurjasti tämä koko aikainen käyrällä oleminen. Kylkeä vaihtaessa pitää aina soittaa kätilö paikalle etsimään sydänäänet uudestaan. Vessaan mennessä pitää tulla vapauttamaan laitteista. Syödä en ole saanut kuin sen parisen jugurttia ja pari leipää. Aikamoisella paastolla olen mennyt pari viime päivää. Onneksi tippa kuitenkin menee koko aika. Eilen illalla sain mehulasin kouraani ja join sitä pitkään ja hartaudella. Tänään sain onneksi tuossa puolen päivän aikaan luvan syödä vähän enemmän, mutta suht kevyesti kuitenkin. Nyt olen sitten säästellyt noita leipiä tuossa vieressäni ja nautiskellut kun saa jotain kiinteää suuhunsa. Pienestä ne ilot toisinaan irtoavat. Siitä, että voi välillä istua ja että saa suuhunsa jotakin!

Hassuja sattumuksia on täällä käynyt. Kanyyli kädessä oli jo vähän pelleillyt eikä aina vetänyt kunnolla. Tänä aamuna nukahdin kelloa tuijottaessani. Herätessä huomasin, että oli saanut tekstarin ja aloin siihen vastaamaan. Ihmettelin, kun sormet eivät taivu millään ja manasin, että on tiukalle teipattu tuo kanyyli käteen. Sitten vilkasin tarkemmin ja täyteen puhalletulta kumihanskalta näytti käsi. Neste ei ollut mennyt suoneen, vaan kerääntynyt käteen! Eikös tänne tultu pääsemään näistä ylimääräisistä pullistumista eroon eikä pullistumaan lisää ;) Nyt käsi itkee kun sormia puristan nyrkkiin. Kanyylin reiästä tuo neste tihkuu pihalle. Itkisin kyllä minäkin tätä odottelua, jos jaksaisin.

Minä jatkan täällä ihmeen odottelua ja valmistan itseäni henkisesti huomiseen sektioon. Näenkö todella viimeistään huomenna Sintin?????