Täydellinen maailma

Täydellisyys? Tuleeko siihen pyrkiä?

Virheetöntä maailmaan ei varmasti ole. Onko se maailma missä kaikki ovat aina ystävällisiä? Eivät tee virheitä? Siellä ei koskaan sada? Vaiko onko täydellinen maailma paikka, missä toiset hyväksytään sellaisinaan? Paikka, missä on sijaa myös anteeksiannolle. Erilaisuudelle.

Olen miettinyt täydellisyyden tavoitteita. Pitäisi olla täydellinen äiti. Paistaa pullaa, jaksaa ymmärtää lapsen jokaista kiukuttelua ja olla kärsivällinen äärirajoille asti. Täydellinen vaimo, joka tukee joka asiassa. Ei kaada väsyneenä kiukkuaan miehen niskaan. Täydellinen ystävä. Pitää kaiken kiireen keskellä tasapuolisesti yhteyttä kaikkiin. Olla joka elämän tilanteessa toisen tukena. Ymmärtää. Ei koskaan suuttua. Täydellisessä maailmassa olemme kaikki tasaisia ja rauhallisia emmekä koskaan sorru ylilyönteihin tai liiallisiin tunteen ilmaisuihin.

Jos emme pysty hyväksymään toistemme erilaisuutta ja virheitä, pääsemmekö koskaan maailmaan missä myös kehitysvammaiset ovat hyväksyttyjä? Sellaisenaan. Ilman, että heidän tarvitsee hakea oikeutusta olemassa ololleen yhteiskunnasta.

Vaatiessamme itseltämme ja toisiltamme täydellisyyttä kadotammeko inhimillisyyden? Eivätkö tunteet ja reaktiot tee meistä juuri ihmisiä? Pyrkimys täydellisyyteen ja itsensä hallitsemiseen ovat mielestäni epäaitoa, jopa kylmää. Iloa ja onnea saa ilmaista muttei liikaa, jottet vain leveile. Negatiiviset tunteet on parempi pitää sisällään. Kanssaihmiset eivät niitä uskalla kohdata.

Onko sikiöseulonnoissa ja raskauden keskeytyksissä oikeastaan kyse erilaisuuden pelosta? Peloista kohdata toisten ihmisten virheitä. Omia virheitä ei hyväksytä. Niitä ei uskallata kohdata itsessään saati toisessa ihmisessä. Tekemäsi virheet lyödään kasvoillesi, käytetään vastaan. Ei hyväksytä osana inhimillisyyttä, ihmisyyttä. Ne muistetaan, paremmin kuin lukuisat tekemäsi hyvät asiat. Kaivetaan esiin menneisyydestä. Yritysmaailmassa tiedetään, että virheet kuuluvat pidemmälle kuin onnistumiset. Tarvitset monta onnistumista, jotta virhe unohtuisi. Miksi olemme näin armottomia toisillemme?

Kuinka voimme ulkopuolelta määrittää onko toisen elämä elämisen arvoinen? Onko se täydellistä? Selviääkö todella kukaan elämästä ilman kipua? Sairauksia. Vastoinkäymisiä. Ovatko ne ainoat asiat mitkä määrittävät vammaisen ihmisen elämän? Siksikö heille ei tule suoda mahdollisuutta elämään? Mahdollisuutta kokea rakkautta, iloa, onnea ja elämää. Eihän onni ja ilo tunnu miltään jos niille ei ole vastapainoa. Kuinka voimme olettaa, että vammaisuus tarkoittaa automaattisesti huonompaa elämän laatua? Parempi abortoida, koska elämässä kohtaa muutenkin vastoinkäymisiä. Vammaisena lähtökohdat ovat vielä huonommat.

Omaa lasta katsoessani koen usein kuinka maailmalla olisi paljon hänestä opittavaa. Hänen elämän iloisuus ja tunteiden aitous. Kuinka elämää eletään tässä ja nyt. Hyväksyminen, ihmisten ja maailman, sellaisena kuin ne ovat. Kuunnellessani lapseni hersyvää naurua ja katsoessani hänen leikkejään en voi kuin ihmetellä kuinka hän ei voisi tälle yhteiskunnalle kelvata. Kuinka hänet olisi pitänyt eliminoida tästä maailmasta? Sillä hän on täydellinen. Juuri sellaisenaan. Virheineen.