Tuska syövyttää, kääntää sydämen nurinpäin ja raasta tiensä ulos rinnasta. Pää on painava ja tuntuu räjähtävän hetkellä millä hyvänsä. Päässä soi kysymys: "Kuoleeko meidän pieni neiti?".
Katselin tänään kun neiti lappasi hyvällä ruokahalulla suklaavanukasta. Mietin, onko se viimeisiä vanukkaita mitä neiti syö. Kyyneleet valuivat. Valuvat vieläkin. Millä tallentaa jokainen hetki sydämeen tulevan varalle? Onko neitimme liian hyvä tähän maailmaan?
En tiedä miten selviän jos menetän hänet. Silloin elämä menettää merkityksensä, värinsä ja sisältönsä. Kaikki on tyhjää, oleminen turhaa. Voi kun itseään voisi jotenkin valmistaa menetystä varten, mutta kun ei voi. Tuska on jo nyt liian raastava, miten voin elää tuskan kanssa, jos neiti kuolee.
Kaikki sairaalan ulkopuolinen on menettänyt merkityksensä. Elän vain neitiä varten ja tankkaan hänen läheisyyttään. Sitä vain ei voi tankata varastoon. Ollessani poissa neidin luota sielussani on ammottava reikä.
Välillä on käynyt mielessä, että ei olisi pitänyt koskaan haluta lasta. Niin paljolta tuskalta ja huolelta olisin säästynyt. Mutta jos neitiä ei olisi, olisin jäänyt vaille kaiken peittävää rakkautta ja iloa lapsesta. En olisi ikinä voinut kokea miten paljon iloa ja aurinkoa elämään tuo yksi hymy tai sydämestä hersyvä nauru. Kuinka pakahduttavan rakkauden tunteen voi saada aikaan yksi halaus. En olisi saanut kokea miltä tuntuu Elää.
Miten varjella neitiä? Millä pitää hänet täällä kanssamme? Miten selvitä tulevasta?
Kommentoin vailla mitään sanoja, joita sanoa. Lapset ovat ihmeellisiä, heillä on ihmeellinen kyky nauttia siitä elämän hetkien antamasta "suklaavanukkaasta". Ja niin kuin sanoit, miten paljon rakkautta he tuovat elämään. Kaiken voiman ja toivon jos voisin teille lähettää!
VastaaPoistaVoi kun olis sanoja tai tekoja, millä vois auttaa. Tai kun olis vastaukset kaikkiin kysymyksiisi.
VastaaPoistaTaas kerran voin kuitenkin vaan toivottaa kasakaupalla voimia.
Ootte ajatuksissa.
Voimia!
VastaaPoistaPäivittelin omaan blogiin stooria meidän sairaala-matkalta ja yhdessä osaston esitteessä luki;
''joskus elämässä tapahtuu asioita, joita ei ole valmiiksi suunnitellut. silloinkin täytyy jatkaa matkaa rohkeasti eteenpäin. Pienet jalanjäljet vievät huomiseen''
Iso voimarutistus!
Tässä vielä yksi, joka kosketti.
VastaaPoista----------------------------
Aamuisin seison kylpyhuoneessani
ja katson peiliin.
Vetoavasti.
Ei mitään uutta.
Ei yhtenäkään päivänä.
Tänään tuskastuin
ja painoin pääni nöyrästi alas.
Ja silloin
Löysin kymmenen varvasta.
Kymmenen hurmaavaa varvasta.
Solakkaa varvasta.
Erikoista varvasta.
Ja äkisti käsitin,
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat.
- Lassi Sinkkonen -
Lueskelin blogiasi itku silmässä. Erityisesti kaikki kuvat ja tunteet joita kuvailet: koskettavat. Raastavat sydäntä. Kaikki on niin väärin...kohtuutonta!
VastaaPoistaMeidän 3-vuotias taistelijapoikamme kuoli ALL:n luuydinsiirtojen komplikaatioihin kirjoitustasi edeltävänä päivänä: 22.7.2010 Helsingissä.
Oman lapsen kuolema on asia, jota ei saisi kenellekään vanhemmalle antaa taakaksi kokea.
Voimia päiviinne!