torstai 22. heinäkuuta 2010

Parkkiintunut nahka

Olen tänään miettinyt paljon kriisistä selviytymistä. Vaikka kuin hullulta se kuulostaakin, niin paskaankin tottuu. Toivoisin vain, että kenenkään ei tarvitsisi.

Minulla on ikään kuin sielun päälle kasvanut jo parkkiintunut nahka. Tarpeeksi kauan kun potkii, niin kasvaahan se ihokin paksummaksi ja potkiminen ei tunnu niin paljon. Eihän käveleminen edes onnistuisi jos ei jalkapohjan iho paksuuntuisi. Niin on käynyt minullekin, mutta väärälle puollelle ihoa.

En tarkoita, että Neidin sairastuminen ei ole järkyttänyt. Kyllä se on, ytimiä myöten. Huoli lapsesta on valtava. Mutta parkkiintunut nahka estää iskua sattumasta liian kovaa. Vain sen terävin osa on lävistänyt nahan. Tuosta rei´ästä kipu valuu sisuksiin, mutta hiljaksiin. Pala kerrallaan. Niin että kipu on helpompi käsitellä ja sietää.

Ehkä se on ihmismielen tapa suojella itseään. Muuten se murtuisi. Hautautuisi tuskan alle. Uskon myös, että olen oppinut käsittelemään asioita erilailla. Ymmärrän paremmin oman rajallisuuteni. Sen, etten pysty tekemään ja tietämään kaikkea itse. Oppinut luottamaan muihin, antamaan heidän käsiinsä sen kaikkein tärkeimmän asian elämässäni. Tyttöni.

Silti sydämeni itkee verta.

3 kommenttia: