Elämän raadollisuus

Paljonko elämällä on vielä P:tä meidän perheelle tarjolla? Väkisin alkaa hiipiä mieleen ajatus, että olen tehnyt joskus jotain todella pahaa, koska nyt saan näin paljon kakkaa niskaan.

Eilen aamulla en vielä olisi uskonut missä seuraavana päivänä istun. Tänään kirjoitan ajatuksiani Lastenklinikan osastolta K10, lasten syöpä- ja verisairauksien osastolta. Matka tänne oli mutkaisa, paremmilla voimilla palaan siihen.

Nyt odotamme diagnoosin varmistusta, mutta erittäin vahva epäilys leukemiasta. Veriarvot viittaavat siihen, samoin kuin verestä tehty solujen tutkimus. Mutta tarkempi diagnoosi saadaan huomenna otettavasta luuydinnäytteestä. Hemoglobiini oli enää 45 ja valkosolujen määrä oli 100, kun sen pitäisi olla 10. Trombosyytit olivat 8, veri ei enää hyytynyt kunnolla.

Neiti on ollut eilen ja tänä aamuna todella väsynyt, kalpea ja huonossa kunnossa. Monennäköistä lääkettä ja nestettä on ollut jatkuvassa tiputuksessa. Nyt neiti on onneksi jo hieman pirteämpi ja söi vähäsen tänään ekaan kertaan kahteen vuorokauteen. Mutta kyllä tämä on ollut jo lähellä elämän ja kuoleman taistelua.

Vielä tätä ei ole kokonaan sisäistänyt. Huoli on noussut pintaan mitä ihmeellisimmistä asioista. Olen itkenyt Neidin tukan lähtemistä, sitä että tulemme elämään useamman vuoden eristettyä elämää ja sitä että loppukesä menee osastolla. Eilen pelkäsin todella paljon tytön hengen puolesta, mutta se pelko on tänään ollut taka-alalla. Vielä en kuitenkaan oikein ymmärrä taudin kuvaa. En meinaa ymmärtää, että neitimme on erittäin vakavasti sairas.

Kotona käynti ensimmäistä kertaa osastolle tulon jälkeen oli todella raastava. Jokainen lelu, esine ja hiljaisuus muistutti puuttuvasta, siitä kaikkein tärkeimmästä. Oli kuin joku olisi repinyt sydäntä rinnastani, sielua irti juuriltaan. Talo kaikui tyhjyyttä, epätoivoa ja tuskaa. Se ei tuntunut kodilta, aivan kuin olisin ollut kylässä. Sydämeni ja elämäni on osastolla K10. Muu on tyhjää. Pidätetyt kyyneleet valuivat virtanaan ja ikävä osastolle oli valtava. Jotain mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni tuntemaan. Se tuntui repivän minua palasiksi.

Jos neiti olisi ollut hoidossa olisin nauttinut tuosta hiljaisuudesta. Nyt se tykytti ja muistutti koko ajan neidistä. Tunnelma oli kuin hylätyssä talossa, josta oli lähdetty kiireellä. Esineet olivat jääneet niille sijoilleen, mutta elämä oli talosta hävinnyt.

Monenlaiset tunteet ovat kerenneet päässä pyöriä. Päälimmäisenä on kuitenkin viha ja katkeruus. En voi uskoa, että meidän täytyy tämänkin käydä lävitse. Minusta olisi p:n aika mennä seuraavaan osoitteeseen. Viimeisen neljän vuoden aikana emme ole kerenneet montakaan hetkeä elämään aivan tavallista arkea. Kerennyt kyllästyä keittämään puuroa joka ilta. Aina on tullut uusi myrsky ja vastoinkäyminen joka on pistänyt kaiken sekaisin. Tiputtanut takaisin pohjalle. Kuinka kauan oikeasti enää jaksan tulla sieltä ylös?

Miksi elämä ei tunne kohtuullisuutta?