tiistai 20. heinäkuuta 2010

Elämän raadollisuus

Paljonko elämällä on vielä P:tä meidän perheelle tarjolla? Väkisin alkaa hiipiä mieleen ajatus, että olen tehnyt joskus jotain todella pahaa, koska nyt saan näin paljon kakkaa niskaan.

Eilen aamulla en vielä olisi uskonut missä seuraavana päivänä istun. Tänään kirjoitan ajatuksiani Lastenklinikan osastolta K10, lasten syöpä- ja verisairauksien osastolta. Matka tänne oli mutkaisa, paremmilla voimilla palaan siihen.

Nyt odotamme diagnoosin varmistusta, mutta erittäin vahva epäilys leukemiasta. Veriarvot viittaavat siihen, samoin kuin verestä tehty solujen tutkimus. Mutta tarkempi diagnoosi saadaan huomenna otettavasta luuydinnäytteestä. Hemoglobiini oli enää 45 ja valkosolujen määrä oli 100, kun sen pitäisi olla 10. Trombosyytit olivat 8, veri ei enää hyytynyt kunnolla.

Neiti on ollut eilen ja tänä aamuna todella väsynyt, kalpea ja huonossa kunnossa. Monennäköistä lääkettä ja nestettä on ollut jatkuvassa tiputuksessa. Nyt neiti on onneksi jo hieman pirteämpi ja söi vähäsen tänään ekaan kertaan kahteen vuorokauteen. Mutta kyllä tämä on ollut jo lähellä elämän ja kuoleman taistelua.

Vielä tätä ei ole kokonaan sisäistänyt. Huoli on noussut pintaan mitä ihmeellisimmistä asioista. Olen itkenyt Neidin tukan lähtemistä, sitä että tulemme elämään useamman vuoden eristettyä elämää ja sitä että loppukesä menee osastolla. Eilen pelkäsin todella paljon tytön hengen puolesta, mutta se pelko on tänään ollut taka-alalla. Vielä en kuitenkaan oikein ymmärrä taudin kuvaa. En meinaa ymmärtää, että neitimme on erittäin vakavasti sairas.

Kotona käynti ensimmäistä kertaa osastolle tulon jälkeen oli todella raastava. Jokainen lelu, esine ja hiljaisuus muistutti puuttuvasta, siitä kaikkein tärkeimmästä. Oli kuin joku olisi repinyt sydäntä rinnastani, sielua irti juuriltaan. Talo kaikui tyhjyyttä, epätoivoa ja tuskaa. Se ei tuntunut kodilta, aivan kuin olisin ollut kylässä. Sydämeni ja elämäni on osastolla K10. Muu on tyhjää. Pidätetyt kyyneleet valuivat virtanaan ja ikävä osastolle oli valtava. Jotain mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni tuntemaan. Se tuntui repivän minua palasiksi.

Jos neiti olisi ollut hoidossa olisin nauttinut tuosta hiljaisuudesta. Nyt se tykytti ja muistutti koko ajan neidistä. Tunnelma oli kuin hylätyssä talossa, josta oli lähdetty kiireellä. Esineet olivat jääneet niille sijoilleen, mutta elämä oli talosta hävinnyt.

Monenlaiset tunteet ovat kerenneet päässä pyöriä. Päälimmäisenä on kuitenkin viha ja katkeruus. En voi uskoa, että meidän täytyy tämänkin käydä lävitse. Minusta olisi p:n aika mennä seuraavaan osoitteeseen. Viimeisen neljän vuoden aikana emme ole kerenneet montakaan hetkeä elämään aivan tavallista arkea. Kerennyt kyllästyä keittämään puuroa joka ilta. Aina on tullut uusi myrsky ja vastoinkäyminen joka on pistänyt kaiken sekaisin. Tiputtanut takaisin pohjalle. Kuinka kauan oikeasti enää jaksan tulla sieltä ylös?

Miksi elämä ei tunne kohtuullisuutta?

7 kommenttia:

  1. Paskan määrä maailmassa on vakio, mutta miksi helvetissä sen tuulettimen pitää räjäyttää se aina yhteen kasaan?

    Tuhannesti voimia sairaalataipaleelle. Jos tahdonvoimalla ja hyvillä ajatuksilla voisi parantua, olisi Natiainen elämänsä kunnossa. Nyt pitää vaan luottaa niihin tohtoreihin.

    K10 on hyvä paikka.
    Voimia!

    VastaaPoista
  2. Kyyneleet silmissä luin tämän tekstin. En voi kuin kuvitella millaisia asioita te joudutte käymään läpi. Paljon paljon voimia teidän perheelle!

    VastaaPoista
  3. Hei siellä.
    Olen lukenut blogiasi pitkään, kirjoitat riipaisevasti ja hyvin. En ole ennen kommentoinut, anteeksi siitä, mutta nyt tuntui siltä että on pakko sanoa jotain. Nyt, kun en löydä edes sanoja.

    Maailma on epäreilu, kohtuuton ja julma. Ette mitenkään ansaitse tätä kaikkea, eikä mikään teko tähänastisessa elämässänne voi oikeuttaa siihen kauheuteen jota nyt joudutte kokemaan :'( Olen sanomattoman pahoillani puolestanne.

    Lapset ovat sitkeitä. Heissä on sisua ja elämänhalua enemmän kuin me aikuiset pystymme ikinä ymmärtämään. Hauraudestaan huolimatta he ovat usein vahvempia kuin monta aikuista yhteensä. Tähän luotan teidänkin neitinne kohdalla. Tiedän itseäni vuoden vanhemman naisen joka lapsena sairasti leukemian - olen päättänyt että teidän lapsenne tulee olemaan se toinen selviytyjä jonka tiedän.

    Toivon teille sydämeni pohjasta voimia, rakkautta, hyviä ystäviä ja läjäpäin tukea. Elän hengessä mukana - ja kuten Piukukin sanoi: jos myötäelämisellä ja kauniilla ajatuksilla on yhtään parantavaa vaikutusta, teidän tyttönne saadaan vielä kuntoon.

    Antakaahan suukkoja pienelle potilaalle puolestani <3 En ole uskovainen ihminen, mutta tässä tapauksessa teen poikkeuksen ja olen kädet kyynärpäitä myöden ristissä sen puolesta että asiat kääntyvät parempaan suuntaan. Koittakaa jaksaa, läpi harmaan kiven. Toivon enemmän kuin mitään, että jonain päivänä tekin kyllästytte iltapuuron keittoon.

    VastaaPoista
  4. Täälläkin itkettiin tätä tekstiä lukiessa. Voimia hirmuisesti edessä olevalle taipaleelle. <3

    VastaaPoista
  5. Heippa,
    Itkin ihan solkenaan kun luin tätä. Tuo varmasti on meidän jokaisen d-lapsen äidin pahin painajainen. En tiedä miksi yhteen perheeseen kasaantuu noin paljon. Ei se reilulta tunnu. En voi sanoin kuvailla, kuinka pahoillani olen. Enkä voi sanoin kuvailla, kuinka paljon sydämestäni toivoisin voivani teitä jotenkin auttaa. Jos vaan jotain tarvitsette missä jotain voi tehdä, ilmoita. Vilpittömästi! Olen lukenut jostain että nämä d-lasten leukemiat myös reagoivat hoitoihin keskivertoa paremmin. Päätetään siis porukalla että näin on myös teidän kohdalla.
    Suurhalit teille koko perheelle, ja erityisesti Nellalle. Kainoin pyynnön lähetän minäkin yläkertaan, saisi teidän perheelle nyt riittää paskakuorma. voimia!! Todella!!
    Kati

    VastaaPoista
  6. Täälläkin yksi, joka itki silmät päästään tätä lukiessaan eikä jaksa kuin hämmästellä sitä, miten epäreilu tämä maailmamme osaakaan olla. Jo eilen halusin käydä jättämässä tänne ensimmäistä kertaa jälkeni, mutta päätin odottaa yön yli, jotta löytäisin oikeat sanat. Yö ei kuitenkaan tuonut niitä tullessaan. Nyt olen jo useaaan otteeseen koettanut saada muotoiltua ajatukseni sanoiksi, mutta en vain tunnu onnistuvan. Oikeita sanoja ei vain ole.

    Kunpa osaisinkin sanoa tai tehdä jotain, mikä saisi arkenne palaamaan kertaheitolla siihen tylsääkin tylsempään puuronkeittoon ja lelujen siivoamiseen. En kuitenkaan osaa muuta kuin toivottaa roppakaupalla voimia taisteluun ja kertoa, että koko perheenne on erittäin lujasti ajatuksissani koko ajan ja jatkuvasti.

    Jaksamisia <3

    VastaaPoista
  7. Ei ole sanoja, jotka auttaisivat. Kuitenkin voimia ja olette ajatuksissani.

    VastaaPoista