Sairaalaseikkailu jatkuu

Seikkailumme Lastenklinikalla jatkuvat. Viimeisin kirjoitus jäi siihen, kun odottelin tietoja kuinka päivystyksessä on mennyt. Vihdoin kahden aikaan yöllä tuli viesti, että osastolle jäädään. Syytä kuumeiluun ja ripuliin ei oltu keksitty, mutta antibiootit aloitettiin uudestaan.

Sairaala oli ihan tukossa. Päivystyksessä yöpyi tuona yönä neljä lasta yhteensä. Koko sairaalassa ei ollut tilaa, jotta lapset olisi saatu asiallisiin huoneisiin hoitoon osastoille. Minä lähdin ajamaan yöllä kohti sairaalaa. Autoon itseni tunkeminen oli todella mielenkiintoista. Ajaminen onnistui vain nenä kiinni ratissa. Onneksi yöaikaan ei tarvinnut juuri liikennevaloissa seistä, vaihteen vaihtaminen ei näet ollut aivan helppoa. Perille kuitenkin pääsin ja sain toimitetttua Isi-ukolle syötävää ja juotavaa. Hän kun oli vankina päivystyksen kopissa Pikkuisen kanssa. Päivystyksessä ei ole hoitajia, jotka tuuraisivat vanhempia sen aikaa, että he pääsisivät hakemaan syötävää tai juotavaa. Onneksi huoneessa on sentään vessa. Sängyt ovat kovia tutkimussänkyjä ja kunnon petivaatteitakaan ei ole. Nappulalle sentään saimme pinnasängyn.

Ruokittuani perheenjäsenet lähdin takaisin kotia kohti. Koiruli tarvitsee oman osuutensa hoidosta. Aamusta pakkasin kunnolla tavaroita matkaan osastoreissua varten. Vieläkään ei ollut tiedossa osastopaikkaa. Aamulla lääkäri totesikin, että tämä muistuttaa enemminkin pakolaisleiriä kuin sairaalatouhua. Lapsia kun on jouduttu sijoittamaan ties mihin huoneisiin hoitoa saamaan. Huoneisiin, jotka ei ole tarkoitettu majoitukseen, vaan tutkimuskäyttöön. Hän osoitti myös Lastenklinikan uutta siipeä ja totesi: "Tuo on sairaala, tämä loppu osa sairaalasta on lähinnä museo." Tilan ja perusteellisen remontin tarve on ilmeinen. Sairaala toimii omilla äärirajoillaan. Mutta henkilökunnan eduksi on sanottava, että tästä kaikesta huolimatta he hoitavat lapset asiallisesti ja parempaa hoitoa tuskin mistään muualta saa.

Päästyäni aamulla Lastenklinikalle tuli viesti: pääsemme takaisin kotiin. Osittain siksi, että Neidin soluarvot eivät olleet huonot. Osittain siksi, että tilaa ei yksinkertaisesti ole. Mutta ukaasi tuli, että herkästi takaisin, jos muutoksia tilassa tulee tai kuume nousee takaisin. Jos kaikki sujuu hyvin, seuraavana päivänä kontrolliin päivystykseen.

Onnellisina, mutta väsyneinä kurvasimme kotipihaan. Koko poppoo painui suoraan sängyn pohjalle univelkaa kuittamaan. Kolme tuntia nakotimme kylki kyljessä nenät tasaisesti tuhisten.

Herättyämme Neiti vaikutti jo pirteämmältä. Ruokaa maistui hieman paremmin. Sitten tyttö alkoi taas väsymään. Otsa alkoi helottamaan ja kuume kipusi nopeasti yli 38 asteen. Samaan syssyyn tuli sitten oksennuskin. Ei kun nokka kohti Lastenklinikkaa, taas.

Arvasimme, että nyt jäämme osastolle. Mihin lie sitten saavatkin meidät mahtumaan. Pakkasimme auton täyteen tavaraan ja varmistimme, että minä mahdun Messiseen yöksi. Selkäni takia autolla ajosta ei oikein mitään tule. Messisestä on helppo hilpaista osastolle isin avuksi. Mummi lupautui koiravahdiksi.

Vanha, tuttu hoitaja oli Neitiä vastassa. Oikein mukava sellainen. Hänellä tuntuu aina olevan aikaa hetki myös jutella vanhempien kanssa, oli osastolla kuinka kiireistä tahansa. Ja päivystyshän oli taas kuin nuijalla lyöty. Lääkäri oli heti aloittanut järjestämään Neidille osastopaikkaa, kun hän oli huomannut, että olemme tulossa takaisin. Vanhat tutut rutiinit: verikokeet otettiin ja antibiootti aloitettiin. Nyt Neiti myös laitettiin nesteisiin ripuloinnin ja oksentamisen takia.

Ykkösellä, eli infektio-osastolla, alkoi tetriksen peluu tämän myötä. He joutuivat siirtämään viisi potilasta, jotta Neidille saadaan järjestettyä oma huone. Kympin potilaat kun eivät voi olla infektio-osastolla toisen potilaan kanssa samassa, tartuntariskin vuoksi. He pelasivat palapeliä mitkä potilaat voidaan laittaa samaan huoneeseen, jotta tilaa saadaan. Päättäjille siis vinkki: olisiko todella syytä katsoa kohti Lastenklinikkaa ja antaa määrärahoja tilojen laajentamiseen ja remontointiin.

Nyt odottelemme tuloksia labroista, josko jostain löytyisi selittävä tekijä oireillle. Adenovirus on nyt yksi epäilyksen kohde. Norovirus ei ole kyseessä. Oksentelu ei silloin tulisi ja menisi. Ja siitä kärsisi jo tässä vaiheessa koko perhe. Muistamme varmasti ikuisesti viime keväisen noron. Se ei ollut lystiä.

Minun selkäni on onneksi jo parempi. Särkylääkkeiden avulla pystyn liikkumaan. Mutta istuminen on vielä hankalaa. Kauan ei tarvitse istua, niin liikkeelle ei meinaa päästä. Parasta on joko maata kyljellään ja tai olla pienesti liikkeessä. Tämä toki asettaa omat vaikeutensa Neidin hoitoon täällä osastolla, muutaman neliön pikku kopissa. Mutta onneksi kuitenkin jo pystyn olemaan isin apuna. Muuten hänellä kyllä pehmenisi pää kokonaan. Yöksi minun on kuitenkin päästävä kunnon sänkyyn, joten osastolla öiden päivystys on nyt isin heiniä.

Tässä tämän kertainen raportti :) Jahka uutta ilmenee, pidän linjat kuumina.

P.S. Satuinpas törmäämään tälläiseen adressiin: http://www.adressit.com/suomen_huippuyksikko_lasten_sairaanhoidossa_toimii_museossa

Omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa, että oikeassa ovat ja oikealla asialla!