Tänään katselin kun kaksi äitiä työnsi vaunuja ja he olivat määrätietoisesti matkalla jonnekin. Minulle iski hurja kaipuu elämään ilman leukemiaa. Voi kunpa nämä hoidot olisivat jo ohi ja voisimme liikkua, tulla ja mennä kuten lapsiperheessä kuuluukin. Osallistua meitä ympäröivään elämään.
Ajatukseni kiisivät jo ensi syksyyn. Aikaan jolloin Sintti porskii mahan ulkopuolella. Tajusin, että emme voi osallistua perhekerhoihin ja muihin rientoihin. Ajatuksissani näin meidät kahvittelemassa muiden vauvaperheiden kanssa, kuten Neidinkin kanssa teimme. Nyt emme pääsekään mukaan. Valtava ahdistus iski tuon haaveen murentuessa silmissäni. Ensimmäinen tunne oli sääli Sinttiä kohtaan. Hänenkin tarvitsee jäädä paitsi normaaleista riennoista Neidin leukemian takia. Ei vain Neiti-raukan. Sitten iski myös pelko kuinka tulen tuosta ajasta selväjärkisenä selviämään. Todennäköisesti Isi lähtee vuoden vaihteessa takaisin töihin ja minä jään naperoiden kanssa kotiin erityksiin. Jos koin itseni yksinäiseksi ollessani Neidin kanssa kotona, aikana jolloin saimme nähdä muita, mitä tuo tullessaan aika, jolloin olen vankina lasteni kanssa kotona? Voimatta nähdä muita? Jumissa neljän seinän sisällä.
Tuo aika pelottaa jo nyt minua, vaikka siihen matkaa onkin. En aikaisemmin ollut tajunnut millaista elämämme täällä kotona tulee olemaan. Jotenkin petin itseäni ja kuvittelin meidät kerhoilemaan, ostoksille ja elämään. Koko katraan voimin.
Tämä eristys on ollut siedettävää, kun olemme olleet molemmat vanhemmat kotona. Meillä on kuitenkin toisistamme seuraa. Koko päivää ei tarvitse vain lapselle höperehtiä. Muutama järkevä sana toisen aikuisen kanssa tekee kummasti terää. Nyt tämä eristys on vain tuskaisaa ja ärsyttävää. Mutta tuleva on suorastaan pelottavaa. Masennunko tuon ajan myötä uudestaan vaikeasti?
Kauanko teillä leukemiahoidoista johtuva eristys kestää?
VastaaPoistaPidän peukut pystyssä ja kädet ristissä että kaikki menee mahdollisimman hyvin, ettet masennu, että syntyy ihana pieni ihminen, että neidin toipuminen etenee mallikkaasti.