Tänään kuulin surullisia uutisia. Eräs Pieni Leijonanpentu on nukkunut pois. Hän ei jaksanut enää taistella. Vaikken tuota lasta ole koskaan nähnyt, on tuo uutinen koskettanut todella syvästi. Koko päivän on pieni poika ja hänen perheensä pyörinyt mielessä. Jos vielä olen oikein ymmärtänyt, tuo lapsi ei saanut asianmukaista hoitoa kehitysvamman takia.
Näiden pienten erityislasten poismeno koskettaa aina ja syvältä. Paljon enemmän kuin tavislasten. Onkohan syynä se, että tilanne liippaa liian läheltä. Olen itsekin saanut taistella lapseni puolesta, karjua välillä kuin leijonaemo. Elän yhden pikkuisen erityisen ihanan lapsen kanssa. Näillä lapsilla on aina minun sydämessäni ihan oma erityinen kolo. Oma pehmeä kohta.
Järkytystä on myös aiheuttanut, että miten on mahdollista, että hyvinvointivaltiossa lapsi ei saa tarvitsemaansa hoitoa. Miksi kehitysvammainen on vähempi arvoinen yhteiskunnan silmissä? Hän on ihminen siinä missä muutkin. Hän tuntee kipua ja tuskaa. Hän on jonkun oma ja rakas lapsi. Eikä missään tapauksessa vähemmän rakas kuin tavikset. Päinvastoin. Minulla ei riitä sanat kertomaan kuinka vihaiseksi ja tuskaiseksi tulen koko ajatuksesta. Pieni poika sai tuta lääkärien kylmästä päätöksestä. Lainvastaisesta. Tämäkö on meidän Suomi? Tasa-arvoinen? Hyvinvointivaltio? Mehän pidämme huolta heikommista ja vähempiosaisista. Tämä valtio on enää hyvinvointivaltio niille, joilla menee valmiiksi hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti