Tänään jälleen törmäsin siihen. Rakastamaani lauseeseen: "Kyllä sä vielä kiroat kun Neiti kävelee." Tällä kertaa asialla meidän hieman omituinen viittomaopettaja. Emme edes jutelleet koko kävelemisestä, kun hän yhtäkkiä totesi, että ensi kesänä sinä sitten kiroat kun Neiti kävelee. Selitin hänelle, että en taida kirota. Jos kohta olen kolme vuotta odottanut, että Neiti oppii tuon taidon, joka on niin kovin luonnollinen liikkumistapa ihmisille, niin sitä päivää minä en kiroa. Harva ihminen ihan aidosti toivoo ettei hänen lapsensa vielä kaksi ja puoli vuotiaana kävele. Miehenikin sanoi hänelle, ettei hän sitä koskaan kadu, että Neiti taidon oppii. Noh, tämä olisi mennyt vielä kömpelönä yrityksenä meitä lohduttaa, mutta kyseinen ihminen päätti rueta inttämään meidän kanssa asiasta. Kuinka hän on varma, että vielä kiroamme kävelemistä.
Tähän päivään mennessä Neitimme ei sellaista taitoa ole oppinut, jota olisimme kironneet. Uhmaamisenkin toivotamme tervetulleeksi. Se osoittaa Neidin kehittyvän ja edistyvän. Iloitsemme näistä edistysaskelista, jotka eivät missään nimessä ole itsestään selvyyksiä. Totta kai minuakin harmittaa, kun kastelukannu on vedetty pöydältä lattialle kun sotkua siivoan. Silti en kiroa, että Neiti osasi kiivetä pöytää vasten ja keksi tuon kannun päällensä vetää. Kun vedän hetken henkeä, olen itseasiassa ylpeä hänestä ja keksitystä tempusta. Sotku harmittaa, ei opitut taidot ja mielikuvituksen käyttö.
Tavislapsen äitinä hänen on ehkä vaikea käsittää tätä asiaa. Hänen lapsillaan kun taidot ovat tulleet itsekseen. Ajallaan. Meillä taitojen eteen on usein tehty kuukausia töitä. Varsinkin näiden motoristen taitojen eteen. Olemme oppineet iloitsemaan hyvin pienistäkin edistysaskelista. Asioista, joihin tavisten vanhemmat eivät luultavasti edes kiinnitä mitään huomiota.
Mulle on moni kanssa sanonut niin päin että kiroan sitten kun lapsi kävelee..Miten niin? Tarviin varmasti vähemmän esim. avustajaa, kun ei oo niin paljon enää lapsen kantamista. Vakaasti uskon, että lapsi oppii esim. odottamaan eikä aina juokse karkuun, vaikka tajuaisikin ettei äiti voi juosta perässä.
VastaaPoistaSehän on ihanaa aikaa miksi sitä nyt niin pitäisi kirota. ? Niinkuin sanoit vedät hetken henkeä ja ylpeä näistä asioista mitä opitaan vaikka sotkua tulee. Täysin samaa mieltä.
VastaaPoistaMonesti taviksen äitinä törmään myös näihin sotkuihin yms. mitä tulee ja välillä tekisi mieli kirota, mutta loppujen lopuksi olen vain iloinen ja ylpeä siitä miten lapset sitä luovuutta oppivat käyttämään ja ihan omatoimisesti, on sotku sitten mitä luokkaa tahansa. Jokainen oppii omalla tahdillaan ja niistä osataan iloita!
Mahtavaa Neiti!
Onpa teillä harvinaisen outo terapeutti! HÖH! Onko hän myös varoitellut sinun tulevan kiroamaan päivää, jolloin Neiti oppii puhumaan sujuvasti? Tai lukemaan, uimaan, leikkimään yksin pihalla...? Kirosiko puheterapeutti päivän, jolloin hänen oma lapsensa oppi kävelemään?
VastaaPoista