Diagnoosina leukemia

Juttelin tänään muutaman muun mamman kanssa, joiden lapsi on Kympillä hoidoissa. Puhetta tuli alkuajan tunnelmista. Ajalta kun oli juuri saanut diagnoosin.

Oma tunnelmani tuolloin oli epäusko. Olin jo ennen lääkärin arvioita leukemiasta alkanut itse epäilemään kyseistä tautia oireiden perusteella. Siksi tuo diagnoosi ei tullut ihan puun takaa. Sanoin sanan leukemia jo ennen lääkäriä ääneen.

Istuin lääkärin oven ulkopuolella ja tekstasin Vinkeän äidille: "Neidillä epäillään leukemiaa.". Neiti oli kuitenkin siinä vaiheessa niin huonossa kunnossa, että suurempi huoli oli sillä hetkellä ettei lapsi kuole käsiin. Toinen ei enää jaksanut edes istua ja oli todella, todella kalpea. Matka Hyvinkään sairaalasta Lastenklinikalle oli pitkä kuin nälkävuosi. Ja ajoin kovaa. Ei ehkä kaikkein viisain päätös lääkäriltä laittaa meitä ajamaan omalla autolla tuota matkaa.

Klinikalla alkoi tutkimustan rumba ja menimme virrassa mukana. Vasta illalla, kun istuimme isi-ukon kanssa hiljaisessa erityshuoneessa laitteiden suristessa vaimeasti taustalla, kerkesin istua alas miettimään mitä oli tapahtunut. Olimme molemmat lamaantuneita ja vain istuimme. Pitkän tovin. Sanottavaa ei ollut. Vain hiljainen epäusko.

Muistan nähneeni monta perhettä Kympillä, jotka ovat saaneet juuri saman tiedon kuin me. Lapsella on syöpä. He ovat itkeneet silmänsä päästä tuossa tilanteessa. Minulla itselläni tuli kyyneleet paljon myöhemmin. Aluksi en oikein tajunnut mitä oli tapahtunut. Sitten alkoi iltaisin aivan valtava ahdistus ja kuoleman pelko. Makasin kippurassa Messisesssä, hoidoissa olevien lasten vanhemmille tarkoitetussa asunnossa. Ja pelkäsin niin julmetusti, että se on nyt menoa. Mitään ei ole tehtävissä. Päivät meni tarmon puuskassa, jottei kerkeisi ajattelemaan asiaa liikaa. Tiedon jano oli myös valtava.

Vasta kun arki kaikesta huolimatta taas asettui ja osastopäivistä tuli rutiinia, tuli myös kyyneleet. Osittain olen käynyt vasta nyt, puolentoista vuoden päästä diagnoosista, tätä kaikkea läpi. Elämässä on ollut tilaa ajatuksille ja suremiselle. Syksyllä lypissä vilahtanut positiivisuus on nostanut alun tunnelmia pintaan. Kuoleman pelko on tullut voimakkaasti liki elämäämme. Välissä kerkesi jo tulla luja usko, että Neiti selättää sairauden. Tuo lyppi vetäisi tehokkaasti maton jalkojen alta. Luotto ja usko on taas aloitettava rakentamaan alusta uudelleen.

Mutta tuota päivää, päivää jolloin Neiti sai diagnoosin: leukemia, en varmaan ikinä unohda. Se on piirtynyt muistiini ikuisesti.