sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Syyllisyys kaihertaa

Viime päivinä on kaihertanut syyllisyys sydänalaa. Olen syyttänyt itseäni hoidon aloituksen viivästymisestä. Olisiko minun pitänyt olla jämäkämpi vaatimaan lisätutkimuksia? Olenko huono äiti, koska uskoin hoitajia ja lääkäreitä enkä luottanut vaistooni? Itselläni oli aavistus, että vakavammasta asiasta on kyse. Hyvinkäällä sanoin lastenlääkärille: "Eikö vain, että epäilet neidillä olevan leukemia?". Järjellä kuitenkin tiedän, että teimme kaikkemme. Me kävimme näyttämässä mustelmia jo viikkoa aikaisemmin. Me kävimme useampaan kertaan oksentelusta lääkärissä. Yskän takia kävimme sekä yksityisellä että terveyskeskuksessa. Kolmessa viikossa kertyi paljon lääkärikäyntejä. Hurjaksi menee, jos vanhemmat eivät voi enää luottaa ammattilaisiin ja heidän ammattitaitoonsa. Näin kävi tällä kertaa. Neidillä oli kaikki klassiset leukemian oireet, mutta kukaan lääkäreistä ei kiinnittänyt huomiota kokonaiskuvaan. Onneksi viimeisin lääkäri ohjasi eteenpäin tutkimuksiin. Hänkin tosin epäili Downin syndroomaan liittyvää suolistovaivaa.

Silti syytän itseäni. Miksi en vaatinut aikaisemmin kunnon tutkimuksia? Miksi sokeasti uskoin ammattilaisiin ja sivuutin omat tuntemukset? Eihän kunnon äiti tee niin. Äidinhän kuuluu taistella leijonaemon lailla oman poikasen puolesta. Millä järjen ja tunteen saisi sovitettua yhteen?

Neidin vointi laski pikku hiljaa muutaman viikon aikana ennen kuin pääsimme hoitoon. Huomasimme tämän vähentyneenä liikkumisena ja ylöspäin yrittäminen loppui lähes kokonaan. Tuolloin puhuimme mieheni kanssa, että neidin kehitys taantuu ja jopa sanoimme hänen olevan sittenkin tyhmä kun ei opi uutta. Nyt tuosta ajatuksesta on kehittynyt iso syyllisyyden möykky rintaan. Pieni raukka on ollut vakavasti sairas ja me epäilemme hänen järjen juoksua!

Äitiys on merkillistä. Siihen liittyy niin monenlaisia tunteita. En ole koskaan ennen ollut näin huolestunut, syyllistänyt itseäni ties mistä, mutten myöskään kokenut näin valtavaa iloa mitä pienimmistä asioista: hymystä, uudesta opitusta asiasta tai vain yhteisestä rauhallisesta hellittelyhetkestä.

Nuo pienet hetket antavat niin paljon voimaa, että jaksaa taas taistella vaikeiden hetkien yli.

P.S. Lääkäri kävi kierrolla ja kertoi hyviä uutisia. Hoito on edennyt niin kuin pitääkin. Valkosolut ovat tippuneet maanantaista. Tuolloin arvo oli 100, eilen aamulla 3. Tukkakin kuulemma vielä pysyy jonkun aikaa päässä! Vasta vähän myöhemmin annetaan sellaisia sytostaatteja, jotka vaikuttavat myös hiustuppeen. Äidin sydän voi vielä hetkeksi rauhoittua.

6 kommenttia:

  1. Äidin sydän on kumma vehje. se osaa kaivaa jokaisesta pienimmästäkin syyllisyyttä ja pahaa mieltä. Te olette tehneet kaikkenne, eikä kukaan osannut olettaa tuota pahinta mahdollista! Takaraivossa kaivavat tunteet ne osaavat jalostaa ajatuksista tuskallisen syyllistäviä. Nyt on neidintäpikkä hoidossa ja homma etenee upeasti. Ihana kuulla, että veriarvot ovat korjaantuneet noin hienosti, oikeat lääkkeet siis kehissä!

    sinä olet paras mahdollinen äiti teidän PikkuPrinsessalle ja M paras mahdollinen iskä hallitsevalle Rimpressalle.

    Voimia ja halauksia!

    VastaaPoista
  2. Kunpa sitä oppisi, itse kukin, olemaan itselleen armollisempi. Erityisesti me äidit. On tosi vaikea antaa asioita itselleen anteeksi, jälkeenpäin itsensä soimaaminen on taasen kovinkin helppoa. Ihan varmasti te teitte voitavanne, minkäs siinä teet kun lääkärit väittävät toista mitä oma olo sanoo. Onneksi veitte pientä tyttöä monta kertaa lekurille, nyt olette siellä missä pienen potilaan on tällä hetkellä paras ollakin. <3

    Hienoja tuloksia hoidoista! Jess! Vähänkö hienoa. Se mokoma syöpä nujerretaan vielä!

    Tsemppiä, voimia, rohkeutta. Sisulla uuteen viikkoon! Hengessä mukana!

    VastaaPoista
  3. Minäkin olen niin takuuvarma, että olette vanhempina tehneet kaikkenne pikkurinsessan eteen. Miten olisitte voineet huomata, jos eivät ammattilaisetkaan huomanneet. Hienoa, että hoidosta on tehoa! Voimia uuteen viikkoon!

    VastaaPoista
  4. Äidin mieli voi olla äidille itselleen niin armoton. Mutta toisaalta, äidin sydän se toivoo loppuun asti parasta, ettei pahinta tarvitsisi pelätä. Ei siitä kannata jälkikäteen syyllisyyttä kantaa (helpommin tietysti sanottu kuin tehty). Teitte ihan oikein, kun kerta toisensa jälkeen veitte lasta lääkärille, ja osasitte huolestua mustelmista ja oksentelusta ja yskimisestä ja ja...

    Ja tärkeintä on, että pikkuinen on nyt oikeassa paikassa, saamassa tarvitsemaansa hoitoa. Ja se tuottaa tuloksia! Mekin lähetetään paranemistahtoa teidän Neidin suuntaan. <3 <3 <3

    VastaaPoista
  5. Moikka!
    Voi kun ihania uutisia pikkuprinsessan veriarvoista!!!

    Ja se syyllisyys. Peesaan vaan noita edellisiä kommentteja. Miten sitä äitinä syyttääkin itseään ihan kaikesta mahdollisesta :D Jatkuva syyllisyys taitaa kuulua perusosana äitiyteen. Mutta kuten sanottu, te veitte pikkuneidin niin monelle eri lääkärille, että olette aivan varmasti tehnyt kaikkenne. Ette luovuttaneet vaan veitte vaan uudelleen. Ja nyt hoito on käynnissä ja vielä tehonnut noin hyvin! Se on hyvä!

    Tsemppihaleja
    Kati ja N

    VastaaPoista
  6. Teidän sinnikkyytenne ansiosta pikku tiitiäinen on nyt ammattimaisessa hoidossa. Olen aivan varma siitä, että kukaan ei olisi osannut eikä pystynyt sen enempää tekemään. Noin pienistä merkeistä on aivan mahdotonta sanoa onko kyseessä kesäflunssa, hampaiden tulo vai jotain vakavampaa.

    Olisin kyllä toivonut ettei teille olisi vielä tätä annettu kannettavaksenne. Olette kovasti ajatuksissani. Voimia, voimia, loputtomasti!

    VastaaPoista