19.7.2010

Eilen juttelimme Piu-tädin kanssa eräästä heinäkuisesta päivästä. Kuinka molemmilla tuo päivä on aika sumuinen ja muistot välähdyksen omaisia.

Tuo päivä alkoi kauppareissulla. Pakkauduimme koko perhe meidän punaiseen, liikkuvaan saunaan = autoon. Helle oli koitellut jo jonkun aikaa ja auto oli mukavan lämpöinen. Ennen kauppareissua päätimme kurvata kahvilan kautta ja juoda sumpit. Istuimme nauttimassa kahvilan antimista, kun Pikku-Neiti yhtäkkiä oksensi, taas. Tuolta päivältä jäi kauppareissu tekemättä. Lähdimme siltä istumalta jälleen kerran päivystykseen. Viimeisen kolmen viikon aikana olimme käyneet jo neljästi Neidin kanssa lääkärissä, mutta mitään vastausta epämääräisiin oireisiin emme olleet saaneet. Vanhemmilla oli kuitenkin vahva tunne, että kaikki ei vain ole hyvin.

Pääsimme onneksi lääkärille aika nopeasti. Odotusaulassakin Neiti kakoi ja yökki. Hän alkoi myös olla jo väsyneen oloinen. Lääkäri ei oikein osannut sanoa mitään. Hän epäili synnynnäistä suolistosairautta. Kuuroille korville kaikui äidin kommentti, että vatsa on ultrattu ja mitään synnynnäistä vikaa ei ole. Onneksi lääkäri laittoi lähetteen kiireellisenä eteenpäin ja lähdimme ajamaan kohti Hyvinkään sairaalaa.

Neiti alkoi olla jo aika huonon näköinen ja voimaton. Lääkärille odottaminen tuntui ikuisuudelta ja huoli oli kova. Lastenlääkäri oli onneksi ammattitaitoinen ja hänen ilmeestään huomasi, että hän epäili heti jotain paljon vakavampaa kuin lähettävä lääkäri. Hän määräsi kokeita ja tutki neitiä. Lopulta kysyin: "Eiks vaan, että epäilet leukemiaa?". Lääkäri myönsi, että joku veritauti näyttäisi olevan kyseessä.

Verikokeet otettiin ja vastaukset tulivat melkoisen nopeasti. Huoneessa meitä odotti lastenlääkärin lisäksi jo lasten hematologi. Veriarvot olivat aivan pielessä ja vahva epäilys leukemiasta. Välittömästi jatkotutkimuksiin Lastenklinikalle.

En ole varmasti ikinä ajanut niin lujaa. Neiti oli todella kalpea ja veltto. Olin pyytänyt saada häntä tippaan monta kertaa, mutta häntä ei laitettu. Pelkäsin koko matkan, että hän kuolee käsiin. Isi yritti viihdyttää takapenkillä Neitiä ja vahtia vointia. Minä painoin kaasua. Jälkeenpäin olen tajunnut kuinka vaarallista meidät on ollut laittaa ajamaan Lastenklinikalle. Olimme juuri saaneet kuulla todella huonoja uutisia ja Tytön vointi oli todella huono. Pelko Tytön kuolemisesta oli todella suuri.

Lastenklinikalla alkoi sitten isot rattaat pyörimään välittömästi. Piu-tätikin ilmestyi paikalle. Hän kertoi muistavansa aina, kun rattaista näkyi tytön jalat. Neiti oli valkoinen kuin lakana ja aivan veltto. Tuo iltapäivä on aika sotkua. En edes muistanut, että Neiti on ultrattu ennen kuin Piu-täti muistutti asiasta. Pieni, kalpea neiti makasi sängyllä, äiti lauloi, isi silitti ja Piu-täti heilutti lelua lääkärin ultratessa. Röntgenissäkin käytiin ennen kuin meidät siirrettiin K10:lle.

Osastolla vahvistettiin, että vahvasti epäillään leukemiaa. Mutta vasta luuydinpunktiolla voitaisiin diagnoosi varmistaa. Neidin vointi oli vain niin huono, että nukutusta ei voitu tehdä. Hänelle aloitettiin antamaan verihiutaleita ja trombosyyttejä. Pienen hemoglobiini oli vain 45 ja trombosyytitkin oli 8. Neiti oli myös kuivunut, joten todellisuudessa hemoglobiini on ollut vielä matalampi.

Shokki, järjettömän kova huoli ja pelko ovat sumentaneet tuon illan. Minulla on erilaisia muistikuvia, mutta en ole edes varma, ovatko ne tapahtuneet tuona päivänä. Asiaa oli vaikea sisäistää. Aivan kuin olisi elänyt pahaa unta.