Istuimme alas (eli todellisuudessa pohdimme asiaa arkisten aherrusten lomassa silloin kuin sattui olemaan sopiva kolo sanoa edes yksi lause ääneen) ja punnitsimme plussat ja miinukset. Lopputulema oli, että nyt menemme kahden kanssa, ilman sitä kolmatta. Laitamme koko ajatuksen hyllylle, tauolle. Palaamme sen ääreen vuoden päästä uudelleen. Jos palaamme.
Kumpikin on sitä mieltä, että nämä neitokaiset ovat niin hurmaavia ja ihania, että kolmas lapsi olisi kyllä sinänsä tervetullut. Mutta. Iso mutta. Elämän realiteetit ajavat nyt vahvasti tuon halun ja haaveen ohi. Nyt on aika ajatella myös omaa jaksamista ja omia (muita kuin lapsiin liittyviä) tarpeita.
Viimeiset kaksi-kaksi ja puoli vuotta ovat olleet sellaista menoa ja haipakkaa, että heikompaa jo hirvittää. Kovin armollisia aikoja emme ole eläneet. Oma aika ja mahdollisuus harrastaa ovat olleet liiankin kortilla. Nyt kun elämä näyttää rauhoittuvan ja asettuvan jonkinlaiseen uomaansa, on iskenyt taisteluväsymys. Eräänä iltana hampaita pestessäni päähäni kirkastui ajatus: "Minulla ei ole ollut muutamaan vuoteen mitään sanavaltaa omaan elämääni." On vain pitänyt mennä perässä, seilattava merellä ilman airoja tai purjetta. Joku muu on hallinnut juonen käänteitä. Ja se joku on ollut leukemia. Sen ehdoilla on menty.
Nyt elämän tilanne on sellainen, että mahdollisuus toteuttaa itseään on oivallinen.
Itselläni tuo harrastus on ehdottomasti ratsastus ja hepostelu. Ei tarvitse kahta sekunttia miettiä asiaa. Nyt myös näyttää, että aukeaisi aika unelmaheppailupaikka meikäläiselle. (Pitäkää peukkuja!) Karvakorvaterapiaa!
Haaveet vielä yhdestä vauvantuoksuisesta vuodesta siis jäävät harrastusten jalkoihin. Nyt on tärkeämpää saada palautua kaikesta tästä. Ja ehkä sitten joskus. Sitten kun on palauduttu, annettu itsellemme aikaa. Ehkä sekin aika koittaa. Tai sitten ei.
Päätöksen teon jälkeen minulla on ollut sekä levollinen mieli että haikea olo. Olen innoissani vapauden tunteesta jonka tuo päätös toi. Ja mahdollisuudesta harrastaa. Mutta samalla on toisinaan kovin surku päätöksestä. Varsinkin muiden vauvauutisista kuullessa. Pieni kaiherrus iskee ja toivon itsekin kokevani vielä kerran tuon syntymän ihmeen. Ja silti. Tarve tehdä ja mennä jyrää tuon haikeuden yli. Nyt on selkeästi tarve toteuttaa itseään. Voimakas tarve.
Onnea päätöksestä ja jaksamista sopeutuessa siihen. :) <3 Toivottavasti tosiaan nyt saisitte kerätyä voimia ja harrastaa ja nauttiakin siitä, että voi päättää enemmän päiviensä kulusta.
VastaaPoistaEnpä kyllä yhtään ihmettele, että kaiken tuon haipakan jälkeen tuntuu siltä, että kaksi riittää vähäksi aikaa. Se on iso päätös, mutta niin kuin sanoit, asian voi ottaa uudelleen käsittelyyn - paremmalla ajalla ja voimien palauduttua. :)
VastaaPoistaMusta tuntuu samalta. Vaikka "yksi" ei ole se lapsiluku, minkä olisin itse valinnut, ei todellakaan, niin tällä hetkellä se tuntuu juuri oikealta. Toivottavasti myös tulevaisuudessa, on kuitenkin ikämittarissa jo ihan eri lukemat kuin teillä. :)
Meillä oli pitkään neljä lasta koska siinä vaiheessa sillä numerolla kaikilla oli parhain elämän laatu. Nelosella ja kuopuksella on 9 1/2 vuotta ikäväliä. Vauva-asioihin on ihana palata pitkänkin tauon jälkeen jos siltä tuntuu. Sisaruksille se oli hiukan sokkihoidon puolella, mutta nyt vaativat kurkku pyöreänä kuutosta....
VastaaPoistaKuulostaako tämä kamalalta, mutta ihanaa, että joku muukin on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Meillä tosin määräävät elämän realiteetit aika paljon: kuopuksen vamman todennäköinen syy on meidän geeneissä ja lisäksi molemmat lapset ovat syntyneet keskosina. En edes pystyisi hoitamaan kuopusta raskaanaollessani, koska olisin kumminkin pakkolevossa. On silti aika ihanaa jättää asia jollain lailla avoimeksi, tietäen, että mahdollisuus tehdä vielä yksi lapsi on vielä olemassa...
VastaaPoista