Vielä vähän sopparin saldoa

Sopparilla meille vanhemmille pidettiin psykologin luento. Hän kertoili mitä kaikkea lapsen vakava sairastuminen voi mielessä aiheuttaa ja mitä muut vanhemmat ovat hänelle tuosta tilanteesta kertoneet. Isompien lasten kanssa hän oli myös tehnyt erilaisia harjoituksia omien tunteiden avaamiseen ja miettimiseen. Neiti ja Taika olivat moiseen touhuun vielä liian pieniä.

Isoin anti minulle tuosta luennosta oli ehdottomasti se, että heräsin ymmärtämään, että Neidilläkin on tarve kertoa mitä hänelle on tapahtunut. Näin joitain isompien lasten piirtämiä tunnekarttoja ja piirrustuksia, jotka olivat todella koskettavia, mutta minulle myös silmät avaavia.

Neidillä kun on paljon pään sisäistä puhetta ja siten myös ymmärrystä, muttei konstia tuoda sitä ulos. Tämän hetkinen viittomavarasto on aivan liian pieni siihen. Mistä sitten tiedän, että puhetta on enemmän kuin viittomia? Mielikuvistusleikki on yksi osoitus siitä. Puheenymmärrys on myös valovuoden pidemmällä kuin puheentuotto. Osaamme lisäksi tulkita Neidin eleitä ja äänteitä. Saamme niiden perusteella selville mitä hän yrittää kertoa ja onnensa kukkuloilla Neiti sanoo joo (omalla omintakeisella tyylillään) kun olemme oikeaan osuneet. Neiti myös keksii kovasti omia viittomia, jotta saisi kerrottua. Hänellä onkin uskomattoman hyvät hermot uhmaikäiseksi viittoessaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes äiti tai isi keksii mikä tuo viittoma oli.

Leffahetki isin kanssa sairaalassa. Neidillä on tässä pahin kortisoniturvotus päällä.

Keskustelinkin psykologin kanssa luennon jälkeen onko hänellä vinkata miten kävisimme kaikkea tapahtunutta Neidin kanssa lävitse. Hänellä olikin hyviä ideoita. Hänen ehdotuksestaan olemmekin nyt ostaneet sairaalakuvakirjoja, joita olemme Neidin kanssa käyneet läpi. Hän on todella innolla kirjoja katsellut. Otamme myös leikkeihin enemmän lääkärivälineitä mukaan. Pieni lääkärilaukku kotona jo onkin, mutta olemme myös saaneet joitain ihan oikeita välineitä, mm. verenpainemittarin mansetin, ja niillä hoitelemme nyt nukkeja, nalleja ja Teletappeja.

Itsestäni ehkä parhaimmalta keinolta kuulosti oma valokuvakansio. Tarkoituksena on koostaa tältä hoitojen ajalta kertyneistä kuvista oma kansio. Printata ne ja laminoida Neidin käyttöön. Aiomme myös ottaa enemmän kuvia varsinaisista hoitotoimenpiteistä. Niitä on tullut kuvattua luvattoman vähän. Uskoisin tämän olevan melkeistään paras keino Neidin kertoa ja näyttää meille mitä hänelle on tapahtunut.

Puhuimme myös meidän puheterapeutin kanssa tästä. Hän oli samoilla linjoilla meidän kanssa. Jollain tapaa täytyy myös Neidin saada kerrottua asioista. Ei pakottamalla, vaan hänestä lähtemällä. Yhdeksi tämän talven tavoitteeksi otettiin siten piktojen käyttö (eli kuvakommunikointikortit). Ajatuksena niiden taustalla on, että viittomia ymmärtämättömille pystyisi niillä kertomaan sanottavansa ja myös ehkä helpommin tekemään lauseen ja sitä kautta kertomaan asiansa. Katsotaan nyt miten Neiti ottaa tämän suunnitelman vastaan. 

Kovin omaehtoinen kun tuo meidän Neitimme on, odotan hieman jännityksellä miten hän suhtautuu asiaan.