Tum tum tum

Tänään oli äidin lääkäripäivä. Tällä kertaa vuorossa niskapoimu-ultra! Elämä on ollut sellaista haipakkaa ja jännittäviä juonenkäänteitä, että tämä raskaus on aika pitkälti ollut unholassa. En ole kauheasti kerennyt jännittää ultraa enkä pelkäämään keskenmenoa. Neidin tilanne on ajanut ajatuksissa ohi. Tilanne on siis omalla tavalla ollut armollinen. Aikaisemmissa raskauksissa pelko keskenmenosta on ollut todella hallitseva.

Ultrassa oli kaikki niin kuin pitääkin ja laskettu aikakin pysyi samana. Emme kumpikaan, siis äiti ja isi, tosin oikein uskoneet, että tälläkin kertaa voisi olla reilusti turvotusta. Vielä on veriseerumin vastaukset saamatta. Mutta alku näyttää lupaavalle. Pikkuinen heilutteli äidille ja potkiskeli menemään. Tuntui aika uskomattomalle katsoa pientä ihmettä. Vieläkään kun en oikein ymmärrä, että mahassa on elämää.

Kovasti pohdintaa on aiheuttanut oikeus mennä tässäkin raskaudessa kromosomien tutkintaan. Neidillä kun on todettuna tuo kromosomipoikkeavuus. Olemme kuitenkin nyt tulleet siihen tulokseen, että emme mene punktioon. Ensinnäkin tilanne näyttää nyt lupaavalle. Tiedän varsin hyvin, että nämä ultrat eivät ole autuaaksi tekeviä eivätkä lupaus terveestä lapsesta. Mutta yritän säilyttää uskoni siihen, että kaikki menee hyvin. Että toista kertaa emme ole samassa tilanteessa. Toisekseen, vaikka saisimme uudestaan diagnoosiksi Downin syndrooman, en usko että edelleenkään pystyisin keskeyttämään raskautta. Vauva olisi edelleen tervetullut. Kolmanneksi, minä pelkään, että luvassa on jotain paljon vakavampaa kuin Downin syndrooma ja nehän ei näy tuossa pikatestissä. Monta syytä miksi en halua ottaa sitä pientä riskiä keskenmenosta mikä tuohon punktioon liittyy.

Päälimmäisenä ajatuksena on kuitenkin epäusko: "Onko meille tosiaan tulossa Pikku Kakkonen?".